Marie-Antoinette katseli sisaruksia, ja kun hänen mieleensä johtui, mitä Filip oli maininnut isänsä köyhyydestä, niin hän arvasi hyvin, kuinka he nyt mahtoivat kärsiä.
— Madame, — sanoi parooni syvästi arvokkaalla äänellä, — teidän kuninkaallinen Korkeutenne tuo liian suuren kunnian Taverneyn linnalle; näin vähäpätöinen maja ei ansaitse kattonsa alle niin paljon ylhäisyyttä ja kauneutta.
— Minä tiedän, että olen tullut vanhan ranskalaisen soturin luo, — vastasi dauphine, — ja äitini, keisarinna Maria Teresia, joka on käynyt paljon sotia, on kertonut minulle, että teidän maassanne ovat kunniasta rikkaimmat miehet melkein aina köyhiä rahan puolesta.
Ja kuvaamattoman sirosti ojensi hän kätensä Andréelle, joka polvistui maahan ja suuteli sitä.
Mutta vanha parooni ajatteli vain yhtä seikkaa: hän suorastaan kauhistui tuota suurta vieraslaumaa, joka oli nyt täyttävä hänen talonsa saamatta edes istuimia tarpeeksi.
Dauphine pelasti hänet siitä huolesta yhtäkkiä.
— Messieurs, — sanoi hän kääntyen herrain puoleen, jotka olivat hänen seurajoukkonaan, — teidän ei tarvitse kärsiä päähänpistojeni tuottamaa rasitusta, mutta ette saa myöskään nauttia dauphinen etuoikeuksia. Pyydän siis teitä odottamaan minua täällä; puolen tunnin kuluttua tulen takaisin. Tulkaa te kanssani, hyvä Langershausen, — sanoi hän sitten saksaksi sille seuranaisistaan, jota hän oli äsken auttanut laskeumaan vaunuista. — Seuratkaa meitä, monsieur, — virkkoi hän myöskin mustiinpuetulle herralle.
Tämä mies, joka näytti sangen yksinkertaisessa asussaankin aistikkaalta ja hienolta, oli tuskin kolmekymmen-vuotias, kasvoiltaan kaunis ja sieväkäytöksinen. Hän siirtyi nyt syrjään, antaen prinsessan mennä edeltä.
Marie-Antoinette otti rinnalleen Andréen ja viittasi Filipille, että tämä tulisi sisarensa viereen.
Vanha parooni jälleen kulki tuon varmaankin hyvin ylhäisen herran vieressä, jolle dauphine oli suonut kunnian tulla kanssaan.