— Te olette siis Taverney-Maison-Rouge-sukua? — kysyi mainittu herrasmies paroonilta, järjestellen huolettomasti kuin ylimyksen tapaan sopii hienoa, Englannin pitseistä valmistettua kaularöyhelöään.
— Onko minun omaksuttava vastaukseeni monsieur vai monseigneur? — kysyi parooni, ei pienimmässäkään määrin vähemmän pisteliäästi kuin mustapukuinen herrasmies.
— Sanokaa yksinkertaisesti herttua, — vastasi herra, — tai teidän
Ylhäisyytenne, jos niin haluatte.
— No niin, teidän Ylhäisyytenne, minä olen
Taverney-Maison-Rouge-sukua, aivan puhdasta, — vastasi parooni.
Kuten näemme, ei hän nytkään täysin luopunut alinomaa kujeilevasta äänilajistaan.
Hänen Ylhäisyydellään oli suurten herrain hienostunut vaisto, ja hän näki kohta-joutuneensa tekemisiin paremman kuin tavallisen maalais-aatelisen kanssa.
— Tämä talo on teidän kesäasuntonne? — jatkoi hän.
— Sekä kesä- että talvi-asuntoni, — vastasi Taverneyn parooni, joka jo toivoi pääsevänsä noista epämiellyttävistä kyselyistä, mutta kaunisti kuitenkin jokaista vastausta syvällä kumarruksella.
Filip puolestaan kääntyi vähän väliä ja vilkaisi huolestuneena isäänsä. Talo näytti tosiaankin lähestyvän uhaten ja pilkallisena ja aikoen paljastaa vieraille säälimättömästi koko köyhyytensä.
Nyt nosti parooni jo alistuvaisin ilmein kätensä oveaan kohti, joka oli peräti tottumaton näkemään vieraita tulevan taloon. Mutta silloin kääntyi dauphine yhtäkkiä hänen puoleensa ja sanoi: