— Anteeksi, monsieur, etten minä tule sisään; mutta tämä varjoisa puutarha miellyttää minua niin, että viettäisin täällä vaikka koko ikäni. Minä olen hiukan kyllästynyt huoneissa oloon, sillä minua on otettu vastaan huoneissa kokonaista kaksi viikkoa, minua, joka en rakasta mitään niinkuin luontoa, puitten siimestä ja kukkien tuoksua.
Sitten kääntyi hän Andréen puoleen:
— Mademoiselle, olettehan hyvä ja tuotte minulle tänne näitten kauniiden puitten alle kupin maitoa, eikö niin?
— Teidän Korkeutenne, — sanoi parooni kalveten, — kuinka uskaltaa tarjota teille niin huonoa aamuateriaa?
— Siitä minä juuri erikoisesti pidän, maidosta ja tuoreista kananmunista. Kananmunat ja annos maitoa olivat minun herkkuruokiani Schönbrunnissa.
Silloin ilmestyi äkkiä la Brie, yllään komea livrea ja ylpeydestä paisuen, ruokaliina käsivarrella, erään jasmiineista laaditun lehtimajan ovelle, jonka varjoon dauphine näytti jo hetken kaipaavasti katselleen.
— Hänen kuninkaallisen Korkeutensa pöytä on katettu, — ilmoitti vanha palvelija samalla tyynesti ja kunnioittavasti, joiden tunteiden sekoitusta on mahdoton kuvata.
— Oh, mutta olenko joutunut aivan taikurin taloon? — huudahti prinsessa nauraen.
Ja hän paremminkin juoksi kuin asteli tuoksuvaa lehtimajaa kohti.
Parooni oli niin rauhaton, että unohti jäykät seuratavat ja lähti mustiinpuetun herran luota kiiruhtamaan dauphinen perästä.