Filip ja Andrée katsahtivat toisiinsa, ja heidän katseistaan puhui sekä kummastus että pelko; pelko kuitenkin selvästi voimakkaampana.
Vihreän lehväholvin alle saavuttuaan dauphine huudahti hämmästyksestä.
Vanha parooni, joka tuli sisään hänen perästään, huoahti sensijaan tyytyväisyydestä.
Andréen kädet hervahtivat alas ja hänen kasvoillaan heijastui ajatus:
"Hyvä Jumala, mitä tämä merkitsee?"
Nuori dauphine huomasi syrjäsilmällä seuralaistensa kaikki vaihtelevat kasvonilmeet, ja ellei jo hänen sydämensä olisi selittänyt hänelle näitten ilmeiden syytä, olisi hän sen piankin terävällä älyllään käsittänyt.
Kukkivain köynnösten, jasmiinien ja kuusamain alla, joiden kiemuraiset rungot levittivät ympärille seiniksi satoja tuuheita oksia, seisoi valmiiksi katettuna soikea pöytä, joka oikein huikaisi komeuttaan, sillä sitä peitti lumivalkea, damastinen liina ja liinan päälle asetetut pöytäastiat olivat käsintaottua ja kullattua hopeaa.
Pöytä oli katettu kymmentä henkeä varten.
Dauphinen katsetta veti ensin puoleensa harvinaisen hieno, mutta ruokalajeiltaan epätavallinen ateria.
Siinä oli ulkomaalaisia hedelmiä, sokeroituna hillona, kaikkien mahdollisten maitten makeisia, Alepossa tehtyjä bisquit-leivoksia, Maltan appelsiineja, tavattoman suuria sitruunoita ja sedraattipuun hedelmiä, kaikki laajoissa maljoissa. Sitäpaitsi säkenöivät siinä kaikkein kalleimmat viinit, syntyperältään mitä jaloimmat, kaikissa rubiinin ja topaasin värivivahduksissa, neljässä persialaiseen kuosiin hiotussa ja kaiverruksin koristetussa kristallikarahvissa.
Maito, jota dauphine oli pyytänyt, oli kullatussa hopeakannussa.