— Kuka olen!… Kuulkaa siis, — sanoi tuntematon, — minä ilmoitan sen teille heti, koska ette ole minua ymmärtävinänne. Mutta ensin tahdon sanoa teille, keitä te itse olette.
Aaveet vavahtivat ja heidän miekkansa kalahtivat toisiinsa, siirtyen vasemmista käsistä oikeisiin ja kohoten taas tuntemattoman rintaa kohti.
— Ensinnäkin, — alotti muukalainen ojentaen kätensä puheenjohtajaan päin, — sanon minä nimesi sinulle, joka luulet olevasi jumala, vaan olet ainoastaan edelläkävijä, sinulle, joka edustat Ruotsin haaraosastoa, sanon sen, jotta minun ei tarvitsisi nimetä sinulle muita. Swedenborg,[2] eivätkö enkelit, jotka puhelevat tuttavina kanssasi, ole ilmoittaneet sinulle, että se, jota odotit, oli lähtenyt matkalle?
— Se on totta, — vastasi puheenjohtaja ja veti puhujan paremmin nähdäkseen kasvoiltansa käärinliinan pois. — Se on totta, he ovat sen minulle ilmoittaneet.
Tuo henkilö, joka oli täten paljastanut kasvonsa jyrkästi vastoin yhdistyksen tapoja ja juhlamenoja, oli noin kahdeksankymmen-vuotias vanhus, valkopartainen, kasvoiltaan arvokas mies.
— Hyvä, — jatkoi muukalainen; — sinun vasemmalla puolellasi on englantilaisen piirin edustaja, joka on Kaledonian looshin esimies. Olkaa tervehditty, mylord! Jos isoisänne[3] — veri vielä virtaa suonissanne, voi Englanti toivoa sammuneen tulen syttyvän.
Kaikki miekat vaipuivat alas. Viha alkoi muuttua hämmästykseksi.
— Ah, tekö se olette, kapteeni?[4] — jatkoi tuntematon ja kääntyi sen johtohenkilön puoleen, joka seisoi reunimmaisena vasemmalle puheenjohtajasta. — Mihin satamaan olette jättänyt kauniin laivanne, joka teistä on rakas kuin armaisenne? Se on komea fregatti, eikö niin, tuo Providence, nimi, joka tuottaa onnea Amerikalle?
Sitten kääntyi hän erään toisen puoleen, joka oli presidentin oikealla kädellä:
— Nyt on sinun vuorosi, Zürichin profeetta,[5] — sanoi hän.