— En, madame.
— Kukaan ei tiennyt, että minä poikkeaisin tänne, monsieur, en melkeinpä itsekään, voisin sanoa, sillä minä salasin haluni, etten tuottaisi täällä teille hankaluuksia, joita nyt sittenkin olen tuottanut. Enkä minä ole puhunut asiasta kenellekään muulle kuin teidän pojallenne viime yönä, ja hän oli vielä tunti sitten matkalla seurassani, joten hän ei ole voinut joutua tänne kuin muutamaa minuuttia ennen minua.
— Niin, madame, tuskin neljännestunti sitten.
— Siispä on jokin haltiatar nostanut pöydän taikasauvallaan maasta; ehkäpä neidin kummihaltiatar, — lisäsi dauphine hymyillen ja Andréehen katsoen.
— Madame, — vastasi parooni tarjoten prinsessalle tuolia, — mikään haltiatar ei ilmoittanut minulle tästä suuresta onnesta, vaan…
— Vaan? — toisti prinsessa, kun näki paroonin epäröivän puhua enempää.
— Vaan, toden totta, noita.
— Noita? Millä tavoin?
— Sitä en ymmärrä, sillä minä en sekaannu taikuuteen. Hänelle minä vaan olen kiitollisuuden velassa siitä, että voin ottaa jotakuinkin säädyllisesti vastaan teidän kuninkaallisen Korkeutenne, — vastasi parooni.
— Niin ollen me emme siis uskallakaan koskea mihinkään näistä herkuista, — huomautti dauphine, — kun aamiainen edessämme on noituuden tuotetta.