— Ettäkö hän siis tuntisi viisaiden kiven? — huudahti kardinaali silmät ahneesti kiiltäen.
— Oh, sekös menee herra kardinaaliin, — virkkoi prinsessa, — häneen, joka on etsinyt sitä kaiken ikänsä, vielä löytämättä!
— Minä tunnustan teidän Korkeudellenne, — vastasi maallismielinen kirkkoruhtinas, — ettei minusta ole mikään jännittävämpää kuin yliluonnolliset asiat, mikään ihmeellisempää kuin mahdottomat teot.
— Ah, taisinpa koskea kipeään kohtaan! — sanoi dauphine.
— Jokaisella suurmiehellä on omat salaisuutensa, varsinkin jos hän on diplomaatti. Minäkin, herra kardinaali, sen ilmoitan teille, olen melkoisen etevä taikuri ja minä arvaan joskus asioita, jotka ovat, jolleivät juuri mahdottomia tai yliluonnollisia, niin ainakin… uskomattomia.
Tässä vastauksessa piili varmaankin joku salaisuus, jonka yksin kardinaali ymmärsi, sillä hän näytti nolostuvan. Ja tunnustettavaa on, että dauphinen lempeät silmät väläyttivät hänen kardinaalille puhuessaan salaman, josta voi arvata myrskyn raivoavan hänen sisässään.
Mutta se salama välkähti ainoastaan, ukkonen ei siitä seurannut.
Dauphine malttoi mielensä ja jatkoi:
— Mutta kuulkaa, hra de Taverney, näyttäkää se noitanne minulle, että juhlat tulisivat täydellisiksi. Missä hän on? Minkälaisessa rasiassa sitä säilytätte?
— Madame, — vastasi parooni, — hän se paremmin voi pistää minut linnoineni päivineni johonkin rasiaan.
— Te kiihoitatte uteliaisuuttani, — sanoi Marie-Antoinette; — minä haluan hänet ehdottomasti nähdä.