— Varsinkin jos sellaiset seikat uudistan, voidaan tulkita sanalla: ei mitään! — väitti dauphine.
— Se syy ei tosiaankaan minua estä, madame, päinvastoin.
Dauphine hymyili pilkallisesti.
Balsamo näytti olevan nolossa asemassa. Kardinaali alkoi jo nauraa vasten naamaa häntä, ja vanha parooni tuli hänen luokseen muristen:
— Kas, nyt minun noitani loppui: hän ei kestänyt pitkää aikaa. Nyt ei meillä ole enää muuta jäljellä kuin nähdä näiden kulta-astiain muuttuvan kellastuneiksi lehdiksi, niinkuin itämaisissa saduissa.
— Olisin pitänyt enemmän pelkistä lehdistä kuin koko tästä prameudesta, jonka tämä herra on järjestänyt päästäkseen puheilleni, — virkkoi Marie-Antoinette.
— Madame, — vastasi Balsamo sangen kalpeana, — suvaitkaa muistaa, etten minä ole anonut itselleni tätä kunniaa.
— Ohoh, monsieur, se nyt ei ollut vaikeaa ennustaa, että saavuttuani tahdoin teidät nähdä.
— Antakaa hänelle anteeksi, — sanoi Andrée hiljaa, — hän luuli menettelevänsä hyvin.
— Ja minä sanon, että hän oli väärässä, — vastasi prinsessa siten, etteivät muut kuin Balsamo ja Andrée sitä kuulleet. — Ei sovi rehennellä nöyryyttämällä vanhusta, ja milloin Ranskan dauphine voi saada juomansa jonkun aatelismiehen tinapikarista, ei häntä voida pakoittaa juomaan minkään huijarin kultamaljasta.