Andrée ei uskaltanut kysyä korkealta vieraaltaan, mitä nuo aikeet olivat, vaikka hän olisi kovin halusta tahtonut ne tietää. Dauphine nojasihe rouva von Langershausenin käsivarteen ja lähti lyhyin askelin menemään. Hänen polvensa horjahtelivat.
Tullessaan ulos lehtimajasta, kuuli hän hra de Rohanin äänen sanovan:
— Kuinka, hra de Stainville, te vaaditte pääsyä hänen kuninkaallisen
Korkeutensa puheille vasten hänen kieltoaankin?
— Minun täytyy päästä, — vastasi kuvernööri varmalla äänellä, — ja hän antaa minulle anteeksi, sen tiedän.
— En tosiaan, monsieur, ymmärrä, mitä…
— Antakaa kuvernöörimme vaan tulla, hra de Rohan, — virkkoi dauphine ilmestyen lehtimajan ovelle, vihreän lehtikaaren alle. — Tulkaa, hra de Stainville.
Kaikki kumarsivat, kun kuulivat Marie-Antoinetten käskyn, ja väistyivät syrjään kutsutun tieltä, joka oli Ranskaa siihen aikaan hallitsevan kaikkivaltiaan ministerin lanko.
Hra de Stainville katseli ympärilleen kuten vaatien salaista puhelua. Marie-Antoinette ymmärsi, että kuvernöörillä oli jotain sanottavaa erikoisesti hänelle, mutta jo ennenkuin hän ehti viittauksellakaan ilmaista tahtovansa jäädä kuvernöörin kanssa kahden, olivat kaikki muut väistyneet loitommalle.
— Pikaviesti Versaillesista, madame, — sanoi de Stainville matalalla äänellä, antaen dauphinelle kirjeen, jota hän oli siihen saakka pitänyt kirjatun hattunsa alla.
Dauphine otti kirjeen ja luki sen osoitteen: "Strassburgin herra kuvernööri de Stainville."