— Niin, minä tahdon nyt ottaa hänet hovineidokseni. Voimmehan todistaa sukuarvonne siihen kelpaavan, eikö niin, monsieur? — jatkoi dauphine kääntyen parooni de Taverneyn puoleen.
Nämä sanat toteuttivat paroonin kaikki unelmat, ja hän huudahti vastaukseksi:
— Oi, teidän Korkeutenne, siinä suhteessa ei liene pelon syytä, sillä meidän aateluutemme on parempaa kuin varalliset olomme. Mutta kuitenkin… niin suuri onni…
— Sen saatte ansiosta… Veli puolustaa kuningasta armeijassa, sisar palvelee dauphinea hänen parissaan; isä neuvoo poikaa uskollisuuteen ja tytärtä hyveihin… Sopivia ja arvokkaita palvelijoita, eikö niin, monsieur? — jatkoi Marie-Antoinette kääntyen nuoren miehen puoleen, Filipin, joka ei voinut muuta kuin polvistua maahan, sillä liikutus riisti sanat hänen huuliltaan.
— Mutta… — mutisi parooni, joka tuli ensimäisenä heistä tuikkuihinsa.
— Niin, ymmärrän, — sanoi dauphine, — teidän tarvitsee tehdä valmistuksia, eikö niin?
— Kyllä, — vastasi de Taverney.
— Sen hyväksyn; mutta ne eivät saa viedä kovin pitkää aikaa.
Andréen ja Filipin huulilla väreili surullinen hymy ja paroonikin naurahti niin katkerasti, että dauphine keskeytti tähän tapaan jatkamasta, sillä näin hän olisi julmasti haavoittanut koko isäntäväkensä itserakkautta.
— Eivät, jos tahdotte olla minulle mieliksi ja seurata aivan heti minua, niinkuin luulen, — lisäsi hän. — Odottakaapas, minä jätänkin tänne eräät matkavaunuistani, ne tuovat teidät heti saattojoukkoni jälkeen. Kuulkaahan, herra kuvernööri, tulkaa avukseni.