— Minä, — jatkoi parooni lähtien kepittämään huoneeseensa päin, — minä menen järjestämään papereitani… Tunnin kuluttua täytyy meidän päästä pois tästä luolasta, Andrée, ymmärrätkös. Että minä vihdoinkin pääsen täältä Taverneystä, vieläpä onnella! Mikä mainion kunnon mies tuo noita oli! — Tosiaan, minä tulen taikauskoiseksi kuin piru. — Mutta etkö sinä jo joudu, kirottu la Brie!
— Monsieur, minun täytyi hapuilla pimeässä, linnassa ei ole enää yhtään kynttilää.
"Olikin jo aika täältä päästä", arveli parooni.
17.
Nicolen viisikolmatta louisdoria.
Huoneeseensa palattuaan joudutti Andrée nyt matkavarusteluitaan. Nicole auttoi häntä tässä toimessa sellaisella innolla, että se pian haihdutti pilven, jonka tämänaamuinen kohtaus oli hänen ja hänen emäntänsä välille nostanut.
Andrée katsoi toimeliasta Nicolea salavihkaa ja hymyili ajatellessaan, ettei hänen nyt tarvitsisi antaa enää kamarineitsyelleen edes anteeksi.
"Hän on hyvä tyttö", arveli hän itsekseen, "uskollinen ja kiitollinen; hänellä on omat vikansa kuten meillä kaikilla ihmisillä. Minä tahdon unohtaa koko asian."
Nicole puolestaan ei ollut jättänyt tarkkaamatta emäntänsä kasvojen ilmeitä, ja hän näki, että nuo kauniit ja tyynet kasvot tulivat yhä suopeammiksi.
"Miten typerä olin", ajatteli hän, "kun olin tuon pienen Gilbert-vintiön tähden rikkomaisillani välit neidin kanssa, joka vie minut Pariisiin, missä onni aina ihmisiä suosii".