— Se on päätetty, neiti, — vastasi Nicole aivan vapautuneena.
— Sinä menet siis naimisiin?
— Kaukana siitä!
— Ohoh, niinkö? Entä se sinun suuri rakkautesi?
— Sillä ei ole koskaan minulle samaa arvoa kuin hyvyydellä, jota neiti alinomaa minulle osoittaa. Minä olen neidin oma ja tahdon olla aina. Minä tunnen emännän, jonka palvelijaksi rupean; tuntisinkohan yhtä hyvin isännän?
Andréeta liikuttivat tällaiset jalot tunteet, jollaisia hän ei ollut aavistanut ajattelemattomassa Nicolessa löytyvänkään. On itsestään selvää, ettei hän tiennyt olevansa Nicolen hätävara.
Andrée hymyili tyytyväisenä, että oli nähnyt ihmisen paremmaksi kuin oli luullutkaan.
— Teet oikein kiintyessäsi minuun, — vastasi hän; — minä en ole unohtava sinua. Jätä kohtalosi minun huomaani, tyttöseni, ja jos minua joskus onni suosii, niin sinä saat siitä osasi, ole varma.
— Niin, neiti, se on päätetty, että minä tulen kanssanne Pariisiin.
— Katumatta?