— Sanoin hänelle, etten häntä enää tahtonut, — vastasi Nicole.
Oli kuin sallittua, etteivät nuo kaksi naista, joista toinen oli timantinpuhdas ja toinen paheeseen taipuvainen, ymmärtäisi toisiaan koskaan.
Andrée piti Nicolen katkeruutta yhä imarteluna itseään kohtaan.
Sillaikaa kokoili parooni matkakapineitaan. Vanha miekka, joka oli ollut hänen kupeellaan Fontenoyssa, muutamia vanhoja papereita, jotka takasivat hänelle oikeuden ajaa hänen Majesteettinsa vaunuilla, kokoelma Gazette-lehteä ja joukko kirjeitä, siinä hänen pääasiallisin omaisuutensa, jonka kaiken hän, kuten muinoin Bias,[40] kuljetti mukanaan.
La Brie näytti hikoilevan taakkansa alla, vaikka hän kantoi ulos melkein tyhjää matkalaukkua.
Lehtokujasta löydettiin kuninkaallinen upseeri, joka oli tyhjentänyt näiden matkavalmistusten aikana saamansa pullon viimeiseen tilkkaan.
Tuo hulivili oli nähnyt Nicolen solakan vyötärön ja sirot nilkat, eikä hän lakannut maleksimasta lammikon ja kastanjapuiden välillä, toivoessaan saavansa nähdä uudestaan tuon viehkeän heilakan, joka oli äsken kadonnut tuuheitten puitten kätköön yhtä nopeasti kuin oli näkyviin ilmestynytkin.
Hra de Beausiren, se oli hänen nimensä, kuten jo olemme maininneet, herätti nyt näistä mietteistä parooni, joka pyysi toimittamaan paikalle vaunut. Upseeri hypähti ja pyörähti ympäri, kumarsi de Taverneylle ja käski kaikuvalla äänellä kuskia ajamaan puistokujaan.
Vaunut vierivät paikalle. La Brie sijoitti matkalaukun sen taakse joustimien nojaan sekä ilon että ylpeyden tuntein.
— Minä siis saan ajaa kuninkaallisissa vaunuissa, — mutisi hän haltioituneena ja luullen olevansa yksin.