Andrée ei vastannut mitään; hän loi jäähyväiskatseen pieneen linnaan päin ja nousi raskaihin ja suuriin ajoneuvoihin.
Hra de Taverney asettui hänen viereensä. La Brie, yhä komea livrea yllään, ja Nicole, joka ei ollut enää tuntevinaankaan Gilbertiä, istahtivat kuskipukille. Kuski kapusi kyytimiehen tapaan toisen hevosen selkään.
— Mutta minnekäs upseeri asettuu? — huudahti parooni de Taverney.
— Ratsuni satulaan, herra parooni, ratsuni satulaan! — vastasi Beausire tähtäillen Nicolea, joka punastui mielihyvästä, kun oli niin pian saanut kömpelön talonpojan sijaan hienon herran.
Vaunut lähtivät liikkeelle neljän lujan hevosen tempaisemina. Ja puistokujan puut, puistokujan, jonka Andrée niin hyvin tunsi, alkoivat liukua kahdenpuolen vaunuja taaksepäin ja katosivat toinen toisensa perästä, itätuulessa surullisesti vinossa, ikäänkuin lausuakseen viimeiset hyvästelyt isäntäväelleen, joka ne jätti.
Jouduttiin ajoportille.
Gilbert oli asettunut portin viereen ja seisoi siinä suorana ja liikkumatta hattu kädessä. Hän ei katsellut Andréeta, mutta näki hänet kuitenkin.
Andrée oli kallistunut vaunun toiselle puolelle katselemaan ulos, nähdäkseen niin kauan kuin mahdollista rakkaan lapsuudenkotinsa.
— Pysäyttäkää vähän, — huusi de Taverney ajajalle.
Tämä veti hevoset pysähtymään.