— Kuulepas, herra vetelehtijä, — sanoi parooni Gilbertille, — sinusta tulee nyt onnenpoika! Sinä jäät nyt tänne yksin, niinkuin oikean filosoofin tulee elää, eikä mitään tekemistä, ei torain kärsimistä. Pidä edes huolta, ettei tuli pääse maatessasi irti, ja hoida Mahonia.
Gilbert kumarsi vastaamatta. Hänestä tuntui kuin olisi Nicolen katse levännyt sietämättömän painavana hänessä. Hän pelkäsi näkevänsä tytön voitonriemuisena ja pilkallisena, niin, hän pelkäsi sitä kuin tulisen polttoraudan pistosta.
— Ajakaa, kyytimies, — huusi parooni de Taverney.
Nicole ei ollut nauranut, kuten Gilbert pelkäsi. Päinvastoin oli hän saanut ponnistaa kaikki voimansa ja oli tarvinnut enemmän kuin synnynnäisen raisuutensa, ettei olisi aivan ääneensä surkutellut Gilbertiä, poika-raukkaa, joka jätettiin tänne nyt ilman leipää, ilman tulevaisuudentoiveita, ilman lohduttajaa. Niin, hänen oli täytynyt katsella de Beausirea, joka näytti niin uljaalta tepastelevan ratsunsa seljässä.
Ja kun Nicole katseli upseeria, ei hän myöskään voinut nähdä, kuinka
Gilbert ahmi Andréeta katseillaan.
Andrée ei nähnyt kyyneleiltään mitään muuta kuin tuon talon, jossa hän oli syntynyt ja jossa hänen äitinsä oli kuollut.
Ajoneuvot katosivat. Gilbert, joka oli lähtijöistä ollut niin vähäpätöisyys, ei piankaan ollut heille kerrassaan mitään.
Kun parooni de Taverney, Andrée, Nicole ja la Brie joutuivat maantielle portista, joutuivat he samalla aivan uuteen elämään. Kukin heistä oli omissa ajatuksissaan.
Parooni ajatteli, että Bar-le-Ducissa saisi hän ainakin viisi-, kuusituhatta livreä lainaksi panttaamalla Balsamon antamat kullatut pöytäkalut.
Andrée supisi itsekseen pientä rukousta, jonka hänen äitinsä oli hänelle opettanut karkoittaakseen hänestä ylpeyden ja kunnianhimon kiusaavia henkiä.