Nicole veti kiinni kaulahuivinsa, jota tuuli availi upseeri de
Beausiren mielestä surettavan vähän.
La Brie tunnusteli ja laski taskunsa pohjassa olevia rahoja, kymmentä kuningattaren ja kahta Balsamon antamaa louisdoria. Herra de Beausire antoi ratsunsa laukata. Gilbert sulki Taverneyn linnan suuren portin, jonka saranat vongahtivat kuten aina öljyn puutteessa.
Sitten juoksi hän pieneen kamariinsa ja veti pois seinän vierestä tammisen kaappinsa, jonka takana oli jo valmiina nyytti. Hän pisti tuon pöytäliinasta tehdyn nyytin solmupaikasta punapuisen keppinsä kärkeen. Sitten hän penkoi telttasänkyään, jossa oli heinillä täytetty patja, ja viilsi patjan halki. Pian löysivät hänen kätensä patjan sisältä jonkin kokoonkäärityn paperin ja sen hän otti esille. Tuon paperin sisällä oli kirkas ja uusi kymmenen écun raha. Sen oli Gilbert saanut säästöön ehkä kolmen, neljän vuoden aikana.
Hän avasi paperin ja katseli rahaansa ikäänkuin nähdäkseen, ettei se vaan ollut joksikin muuksi muuttunut, ja sitten pisti sen housuntaskuunsa, entiseen paperiin käärittynä.
Mahon ulvoi ja tempoi ketjujaan niin pitkälle kuin pääsi. Koiraparka valitteli, kun näki, että kaikki hänen ystävänsä jättivät näin hänet yksi toisensa jälkeen, sillä ihmeellisellä vaistollaan se arvasi, että myöskin Gilbert vuorostaan hylkäisi sen.
Siksi se alkoi nyt ulvoa yhä hurjemmin.
— Ole vaiti, Mahon, — huusi hänelle Gilbert, — vaiti! Sitten lisäsi hän, hymyillen vastakohtaiselle vertailulle, joka nyt pälkähti hänen päähänsä:
— Eikö minut jätetty kuin koira? Mitäs, jos sinut jätettäisiin kuin ihminen?
Sitte hän tuli miettineeksi:
— Mutta minuthan jätettiin ainakin vapaaksi, vapaaksi etsimään elatustani, miten taisin. Hyvä, Mahon, minä teen sinulle niinkuin minulle tehtiin, en yhtään vähempää enkä enempää.