Hän riensi koirakopin luo ja päästi Mahonin ketjuista.
— Nyt olet vapaa, — sanoi hän; — etsi nyt elatuksesi miten parhaaksi näet.
Mahon ryntäsi rakennuksen ovelle, jonka näki suljetuksi, sitten se syöksyi raunioille päin ja katosi Gilbertin katsellessa tiheikköön.
— Hyvä, — virkkoi Gilbert, — pian nähdään, kumpaisella meistä on parempi vaisto, koiralla vai ihmisellä.
Näin sanoen Gilbert meni pihalta ulos pienestä sivuportista, jonka hän väänsi kahteen lukkoon, ja heitti avaimen muurin sisäpuolelle, aina kauas lammikon veteen, talonpoikain kivenheittotaidolla.
Ja kuitenkin tunsi Gilbert Taverneyn jättäessään jotain samansuuntaista kuin Andrée, sillä vaikka luonto on yleensä yksitoikkoinen tunteita luodessaan, se on sitä vaihtelevampi niiden erilaisissa pienissä ja yksityiskohtaisissa ilmaisumuodoissa. Gilbertin ja Andréen tunteilla oli vaan se ero, että Andrée kaipasi mennyttä aikaa, kun taas Gilbert toivoi parempaa.
— Hyvästi! — sanoi hän ja kääntyi vielä kerran katselemaan pientä linnaa, jonka katto kuulsi tuolta sykomoorien ja kukkivain kultavihmain huippujen takaa. — Hyvästi, talo, jossa minä olen niin paljon kärsinyt, jossa kaikki inhosivat minua, jossa minulle heitettiin leivänpala ja sanottiin, että minä varastin! Hyvästi, ja ole kirottu! Minun sydämeni tanssii ilosta ja tuntee olevansa vapaa, kun sinun muurisi eivät minua enää vangitse. Hyvästi, vankila! Hyvästi, helvetti! Hyvästi, sortajain luola! Hyvästi ainaiseksi!
Ja tämän sadatuksensa jälkeen, joka ei ehkä ollut niin runollinen kuin monet muut, mutta sitä merkitsevämpää laatua, Gilbert läksi juoksemaan täyttä vauhtia ajoneuvojen jälkeen, joitten räminä yhä kuului kaukaa.
19. Gilbertin kultaraha.
Puoli tuntia vimmatusti juostuaan päästi Gilbert ilohuudon: hän oli nähnyt parin virstan päässä paroonin vaunut, jotka nousivat käymänjalkaa erästä mäkeä.