Silloin Gilbert tunsi sielussaan totista ylpeyttä, sillä hän sanoi itsekseen, että nyt oli hän pelkästään nuoruutensa, voimansa ja älynsä keinoilla saavuttanut saman tuloksen kuin rikkaus, valta ja ylhäinen syntyperä.
Nyt olisi parooni de Taverney tosiaan voinut sanoa Gilbertiä filosoofiksi, jos olisin nähnyt hänet maantiellä, keppi kädessä ja vähäiset matkatavarat ripustettuina napinläpeen, kulkien ripein askelin ja oikaisten pitkin tienviertä päästäkseen suorempaan. Ja Gilbert seisahtui joka mäellä ikäänkuin sanoakseen pilkallisesti hevosille:
"Te ette juokse yhtä kovaa kuin minä, vaan minun täytyy teitä odottaa."
Filosoofi! Niin tosiaan, hän oli se, jos filosofialla tarkoitetaan kaiken nautinnon halveksumista. Tosin hän ei ollut tottunut mukavaan elämään, mutta kuinka monia ei jo rakkauskin tee veltoiksi! Oli niin ollen kaunis näky, se täytyy tunnustaa, näky, jota itse jumalakin, tuo kaikkien tarmokkaiden ja älykkäiden olennoiden luoja, olisi voinut ihailla, nimittäin tämä nuorukainen juoksemassa, tomuisena, hehkuen, yhtä mittaa kokonaista kaksi tuntia, kunnes hän melkein saavutti vaunut ja sitten lepäsi tyytyväisenä, hevostenkin voimain loppuessa. Sinä päivänä ei kukaan, joka vaan seurasi silmin ja ajatuksin Gilbertiä niinkuin me nyt teemme, olisi voinut olla häntä ihailematta. Ja ehkäpä itse ylpeä Andréekin olisi heltynyt, jos olisi nähnyt hänet nyt. Ehkäpä hänen välinpitämättömyytensä, joka oli ilmennyt puheissa Gilbertin laiskuudesta, olisi nyt muuttunut hänen tarmonsa kunnioittamiseksi.
Niin meni ensimäinen päivä. Parooni viipyi kokonaisen tunnin Bar-le-Ducissa, joten Gilbert sai tarpeeksi aikaa, paitsi saavuttaakseen vaunut, päästäkseen niistä vähän matkaa edellekin. Gilbert kulki suoraan kaupungin läpi, sillä hän oli kuullut paroonin määräyksen pysäyttää erään kultasepän kaupan luona. Ja kun matkustajat hänen pensaikkoon kätkeytyessään olivat ajaneet ohitse, alkoi hän juosta perästä niinkuin ennenkin.
Sen päivän iltana tavoitti parooni dauphinen matkasaaton pienessä kylässä nimeltä Brillon, jonka asukkaat olivat kokoontuneet eräälle kummulle ottamaan dauphinea vastaan riemuhuudoin ja onnentoivotuksin.
Gilbert ei ollut syönyt koko päivänä mitään muuta kuin pienen palan leipää, jonka hän oli ottanut evääksi Taverneystä. Mutta sen sijaan oli hän saanut juoda yllinkyllin vettä ihanasta purosta, jonka ylitse maantie vei. Sen vesi oli niin puhdasta ja raikasta ja sen partailla kasvoi niin kauniita vesinenättejä ja ulpukoita, että vaunut olivat Andréen pyynnöstä sillä paikalla pysähtyneet ja Andrée oli itse ottanut vettä purosta dauphinen kultaiseen maljaan, ainoaan esineeseen, minkä parooni oli tyttärensä pyynnöstä säilyttänyt koko noidan pöytäkalustosta.
Gilbert oli ollut piilossa tien varrella kasvavan jalavan takana ja nähnyt kaiken tämän.
Ja kun matkalaiset olivat purolta lähteneet, oli myöskin Gilbert tullut samaan paikkaan kuin Andrée ja astunut jalkansa samalle mättäälle, jolla oli nähnyt Andréen seisovan, ja juonut kuin Diogenes vettä kädestään ja samasta kirkkaasta purosta, jonka antimilla neiti de Taverney oli janonsa sammuttanut.
Juotuaan oli hän voimistunut suuresti ja jatkoi matkaansa.