Yksi ainoa seikka tuotti huolta Gilbertille, nimittäin pysähtyisikö dauphine jonnekin yöksi matkallaan. Oli todennäköistä, että niin tapahtuisi, sillä hän oli valittanut jo Taverneyssä väsymystään ja tarvitsisi varmaan nyt lepoa. Jos niin kävisi, uskoi Gilbert olevansa pelastettu. Siinä tapauksessa olisi dauphinen pysäyspaikkana kai Saint-Dizier. Kahden tunnin nukahdus jossakin ladossa riittäisi tekemään Gilbertin jalat jälleen norjiksi, sillä ne alkoivat jo jäykistyä; ja noiden kahden tunnin päästä lähtisi hän jälleen kulkemaan ja saattaisi joutua, yön mittaan hiljalleen kävellen, helpostikin kaksi, kolme peninkulmaa dauphinen saattojoukon edelle. Kahdeksantoista-vuotiaana kävelee niin helposti kauniina toukokuisena yönä.
Tuli ilta ja harsosi ilmanrannan hämärällä, joka yhä sakeni, kunnes se peitti varjollaan tienkin, jota pitkin Gilbert juoksi. Piankaan hän ei nähnyt enää ajoneuvoista mitään muuta kuin suuren lyhdyn, joka oli kiinnitetty niiden vasemmalle puolen. Sen hohde oli kuin valkea aave, joka kiiti huimaa, vauhtia pitkin tien viertä.
Iltaa seurasi yö. Oli kuljettu kuuden peninkulman matka ja tultiin Comblesiin, jossa saattue näytti hetkeksi pysähtyvän. Gilbert luuli nyt onnen itseään suosivan. Hän lähestyi matkajoukkoa nähdäkseen Andréen. Paroonin vaunut olivat pysähtyneet. Gilbert piilousi erään suuren portin holviin. Hän näki Andréen soihtujen valossa ja kuuli kysyvän, mitä kello oli. Joku ääni vastasi: "Se on yksitoista." Tällä hetkellä ei Gilbert ollut lainkaan väsynyt ja hän olisi halveksuvasti hyljännyt avun, jos joku olisi tarjonnut hänelle hevoskyytiä.
Se johtui siitä, että hänen hehkuvassa mielikuvituksessaan hohteli jo Versailles, kultainen ja loistava Versailles, aateliston ja kuninkaitten kaupunki. Ja Versaillesin takana Pariisi, synkkänä, mustana, valtavana, Pariisi, kansan kaupunki.
Näitä mielikuviaan, jotka hänen sieluaan virkistivät, ei hän olisi vaihtanut kaikkiin Perun kulta-aarteisiinkaan.
Kaksi seikkaa herätti hänet nyt haltioitumistilastaan: vaunujen jyrinä, kun ne jälleen lähtivät matkaan, ja ankara isku, jonka hän sai töydätessään tielle unohdettua auraa vastaan.
Ja hänen vatsansakin alkoi nurista nälkää.
"Onneksi minulla on rahaa, minä olen rikas", mietti Gilbert.
Tiedetään, että Gilbertillä oli yksi kultaraha.
Vaunujono vieri edelleen keskiyöhön saakka.