— Oi, eivät jalat minua pettäneet, vaan toivo.
— Niin, te näytitte tosiaan aivan epätoivoiselta. Gilbert hymyili katkerasti.
— Mikä teidän päähänne oikein iski? Te löitte nyrkein otsaanne ja raastoitte hiuksianne.
— Niinkö luulette, madame? — kysyi Gilbert hämillään.
— Kyllä, olenpa siitä aivan varma, — ja epätoivo kai teidät esti kuulemasta vaunujen tulonkin.
Gilbert arveli, että hän voisi paisua vielä hiukan komeammaksikin kertomalla koko asian, mikä seikka ei olisi hulluimmaksi. Vaisto sanoi näet hänelle, että hänen kohtalonsa oli mieltäkiinnittävä, varsinkin jostakin nais-henkilöstä.
— Minä olin tosiaan epätoivoissani, — alkoi hän.
— Ja mistä syystä? — kysyi nainen.
— Kun en enää jaksanut seurata vaunuja, joiden perästä kuljin.
— Ihanko vai, — virkkoi nuori nainen hymyillen; — tämähän on oikea seikkailu! Piilisiköhän tuossa oikein rakkauttakin?