— Puolitoista peninkulmaa.
— Missä otamme toiset hevoset?
— Vauclèressä.
— Hyvä. Jouduttakaa matkaa, ja jos näette maantiellä jonon vaunuja, niin ilmoittakaa minulle.
Sillaikaa kuin vallasnainen ja kyytimies puhelivat näin keskenään, oli Gilbert melkeinpä uudestaan pyörtynyt. Jälleen paikalleen istuutuessaan näki matkustava nainen hänet kalpeana ja silmät kiinni.
— Oi, poika-parka, nyt hän tulee jälleen sairaaksi! — huudahti nainen. — Ja se on minun vikani, minun, joka pakotan häntä puhumaan, vaikka hän on nälkään ja janoon kuolemaisillaan ja minun pitäisi antaa hänelle juoda ja syödä.
Ja korjatakseen vikansa veti nainen vaunulaukusta esiin ensinnäkin silatun pullon, jonka kaulassa riippui kultaketjuista pieni kullattu pikari.
— Juokaa ensin pisara tätä eau de la Côtea, — sanoi hän täyttäen pikarin ja ojentaen sen Gilbertille.
Tällä kertaa ei Gilbertiä tarvinnut houkutella. Oliko siihen syynä sen käden kauneus, joka hänelle pikarin tarjosi? Vai oliko puute tuimempi kuin Saint-Dizierissä?
— Kas niin, — sanoi nainen, — syökää nyt tämä korppu; parin kolmen tunnin päästä annan teille vankemman aamiaisen.