— Kiitokset, madame, — lausui Gilbert.
Ja hän söi nyt korpun yhtä mielellään kuin oli juonut viinin.
— Hyvä, — jatkoi nainen, — nyt, kun olette hiukan virkistynyt, sanokaapa minulle, jos tahdotte minulle asianne uskoa, sanokaapa, mikä teidät sai ajamaan niin noita vaunuja, jotka kuuluivat madame la dauphinen saattueeseen, kuten olette kertonut?
— Tämä on totuus parilla sanalla sanottuna, — vastasi Gilbert. — Minä olen asunut Taverneyn paroonin luona tähän saakka, jolloin hänen Korkeutensa tuli sinne ja käski parooni de Taverneyn seurata häntä Pariisiin. Parooni totteli. Minä kun olen orpo poika, kukaan ei minua ajatellut, ja minut jätettiin sinne ilman rahaa ja elintarpeita. Silloin minä vannoin itsekseni, että koska kaikki muut lähtevät Versaillesiin hyvillä hevosilla ja komeilla vaunuilla, niin minäkin lähden Versaillesiin, mutta jalkaisin, ja että minä joutuisin nuorilla jaloillani yhtä pian kuin he hevosillaan ja vaunuillaan. Pahaksi onneksi pettivät jalkani, tai paremminkin kohtalo nousi minua vastaan. Jos en olisi hukannut rahaani, olisin saanut syödä; jos olisin viime yönä syönyt, niin olisin tänä aamuna saanut ajajat kiinni.
— Kas siinä on rohkeutta! — huudahti nainen. — Minä onnittelen teitä sen johdosta, ystäväni. Mutta erästä seikkaa te ette taida tietää…
— Mitä?
— Että Versaillesissa ei eletä rohkeudella.
— Minä menen Pariisiin.
— Pariisi on siinä suhteessa melkein samanlainen kuin Versailles.
— Ellei elä rohkeudella, niin elääpä työllä.