— Oikein sanottu, lapseni. Muita millä työllä? Teidän kätenne eivät näytä työmiehen tai kantajan käsiltä?
— Minä rupean opiskelemaan, madame.
— Tunnutte minusta jo hyvinkin tietävältä.
— Kyllä, sillä minä tiedän, etten mitään tiedä, — vastasi Gilbert saarnaavasti, sattuen muistamaan Sokrateen sanat.
— Ja saanko kysyä,— eilen ole tungettelevainen, — mitä ainetta te mieluimmin tutkitte, nuori ystäväni?
— Madame, — vastasi Gilbert, — minun mielestäni on tieteistä paras se, joka neuvoo ihmisen olemaan suurimmaksi hyödyksi lähimmäiselleen. Toisaalta jälleen ihminen on niin vähäpätöinen olento, että hänen täytyy tutkia heikkoutensa salatut syyt oppiakseen tuntemaan myöskin syyn voimaansa. Minä tahdon kerran saada selville, miksi minun vatsani esti tänä aamuna jalkani minua kuljettamasta. Sitäpaitsi tahdon tietää, eikö juuri sama vatsanheikkous tuonut aivoihini tuota kiukkua, tuota kuumetta, tuota huimausta, joka minut kaatoi maahan.
— Ah, mutta teistä mahtaisi tulla erinomainen lääkäri, ja minusta tuntuu, että te puhutte nyt jo ihmeen älykkäästi lääkärinasioista. Kymmenen vuoden päästä lupaan tulla potilaaksenne.
— Koetan ansaita tämän kunnian, — vastasi Gilbert.
Kyytimies pysäytti. Oli tultu kievariin näkemättä matkalla ainoitakaan vaunuja.
Nuori vallasnainen tiedusteli kievarissa haluamiaan asioita; dauphine oli matkustanut tästä ohi neljännestunti sitten. Hän oli aikonut pysäyttää Vitryssä muuttaakseen hevosia ja nauttiakseen aamiaista.