— Jos vitkastelette hetkenkin, — jatkoi Filip pitäen vasemmalla kädellään auki vaunujen ovea, — niin, kunniasanallani, pistän miekkani läpi ruumiinne.
Ja oikealla irtaimella kädellään hän sivalsi miekkansa.
— Voi, — huusi Chon, — tästähän tulee murha, luovu noista hevosista, Jean, luovu!
— Vai niin, te uhkaatte minua! — ärähti varakreivi hampaitaan kiristäen ja tempaisi myöskin miekkansa etuistuimelta, johon oli sen jättänyt.
— Ja uhkauksesta tulee tosi, jos viivyttelette sekunninkin, yhden ainoan sekunnin, kuuletteko? — sanoi luutnantti välähyttäen miekkaansa.
— Me emme pääse täältä ollenkaan, — kuiskasi Chon veljensä korvaan, — ellet neuvottele tuon upseerin kanssa sovussa.
— Ei sopu eikä pakko saa minua luopumaan täyttämästä velvollisuuttani, — vastasi Filip kohteliaasti kumartaen, sillä hän oli kuullut nuoren naisen kehoituksen. — Neuvokaa siis häntä kuuliaisuuteen, tai kuninkaan nimessä, jota tässä edustan, olen pakoitettu hänet surmaamaan, jos hän tahtoo tapella, tai antamaan hänet vangita, jos hän siitä kieltäytyy.
— Ja minä sanon teille, että minä matkustan välittämättä teistä mitään, — karjaisi varakreivi loikaten ulos vaunuista ja vetäisten huotrasta miekkansa.
— Sepä nähdään, monsieur, — vastasi Filip asettuen taisteluasentoon. — Oletteko valmis?
— Luutnantti, — kysyi aliupseeri, joka komensi Filipin ylipäällikkyydellä kuutta saattojoukkoon kuuluvaa sotilasta, — tahdotteko, luutnantti, niin minä…?