— Ei mitään inttämistä, — sanoi isäntä, — matkustajalla on kiire.
Jean päästeli yhä kirouksia.
— Monsieur, — huusi kievarinisäntä hänelle, — älkää olko millännekään, tässähän nyt ovat hevoset.
— Se olisi hyvä, — mutisi Dubarry, — jos ne vaan olisivat joutuneet puoli tuntia aikaisemmin, nuo hevosesi.
Ja hän polki jalkaansa ja katseli käsivarttaan, jossa oli haava aivan lävitse ja jota Chon sitoi nenäliinallaan.
Sillävälin oli Filip noussut ratsunsa selkään ja antoi määräyksiään aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.
— Lähdetään nyt, veljeni, lähdetään, — sanoi Chon vetäen Dubarrytä mukaansa vaunuihin.
— Entä arabialaishevoseni? — kysyi veli. — Ah, ma foi, olkoon jos hiidessä, minulla on onneton päivä tänään.
Ja hän nousi vaunuihin.
— Kas niin, tuokin vielä, — sanoi hän huomatessaan Gilbertin, — nyt minä en saa edes ojentaa jalkojani.