— Tietysti. Minä ja'an ihmiset kahteen eri luokkaan: ystäviin ja vihamiehiin. Minä en myönnä löytyvän välinpitämättömiä, tai minä pistän ne vihamiesteni luokkaan.
— Siinä teette oikein, madame. Mutta sanokaapas, millä minä, joka olen ollut niin tunnetun uskollinen teille, ansaitsen joutua jompaankumpaan näistä viime luokista?
— Sillä, että te annatte painattaa, levittää, myydä ja esittää kuninkaalle kokonaisen tulvan pieniä runoja, häväistyskirjeitä ja pilkkalehtiä minua vastaan. Se on ilkeästi tehty! Se on vihattavaa! Se on typerää!
— Mutta, madame, minä en ole suinkaan vastuussa…
— Kyllä, monsieur, te olette, sillä te tiedätte, kuka kunnoton ne kaikki kirjoittaa.
— Madame, jos niitä ei olisi muuta kuin yksi kirjoittaja, niin ei meidän tarvitsisi antaa hänen nääntyä Bastiljin komeroihin, sillä hän kuolisi pian työn paljoudesta.
— Kuulkaas, tuo mitä sanotte ei ole kaikkein kohteliainta!
— Jos olisin vihamiehenne, madame, en puhuisi niin.
— No, siinä tapauksessa olette oikeassa. Älkäämme puhuko siitä enää. Nyt me olemme mainioissa väleissä, olkoon se päätetty, ja se ilahuttaa minua. Mutta eräästä asiasta olen vielä levoton.
— Mistä, madame?