— Madame… — änkytti de Sartines.
— Hyvä, minä siis sanon teille, kuka rattailla oli, — jatkoi kuninkaan lemmikki. — Hän oli herttuatar de Grammont.
— Herttuatar de Grammont! — huudahti poliisipäällikkö.
— Niin, herttuatar de Grammont, joka pyysi teitä hankkimaan itselleen pääsyn kuninkaan huoneisiin.
— Kautta kunniani, madame, — huudahti de Sartines pyörähdellen nojatuolissaan, — jätän salkkuni teidän käsiinne, sillä minä en ole enää poliisipäällikkö, se olette te.
— Minulla on tosiaan, hra de Sartines, omat poliisini, kuten näette; varokaa siis itseänne… Niin, niin, herttuatar de Grammont keskellä yötä poliisipäällikön kanssa ajurinrattailla, jotka kulkivat käydenjalkaa. Tiedättekö, mitä minä heti annoin tehdä?
— En, mutta minä alan peljätä kauheasti. Onneksi silloin oli jo hyvin myöhä.
— Ah, se ei haittaa. Yö on koston aika.
— Ja mitä te annoitte tehdä? Sanokaa.
— Samoin kuin minulla on omat poliisini, on minulla omat kirjailijanikin, hirveitä tuhruksia, likaisia kuin vanhat ryysyt ja nälkäisiä kuin sudet.