Hämmästynyt kyytimies oli silloin siepannut hatun päästänsä ja sanonut: — Kiitos, monseigneur![21] — Ja silloin oli soinnukas ääni vastannut hänelle saksaksi, jota kieltä ymmärretään vielä Nancyn seudulla, joskaan ei enää puhuta:

— Schnell! Schneller! Mikä merkitsee käännettynä:

— Nopeasti, vielä nopeammin!

Kyytimiehet ymmärtävät yleensä melkein kaikkia kieliä, kun säestää heille puhumiansa sanoja eräänlaisella metallisella helähdyksellä, josta kyytimiesten rotu erikoisesti pitää; sen seikan tuntevat kaikki matkustajat hyvin. Niinpä tekikin nyt kaksi uutta kyytimiestä kaiken voitavansa, saadakseen hevoset laukkaamaan. Ja vasta sellaisen ponnistuksen jälkeen, että ne tuottivat heidän käsivoimilleen enemmän kunniaa kuin hevosten kinnerjänteille, he viimeinkin väsyivät ja tyytyivät pelkästään niin kohtuulliseen ravijuoksuun, että kuljettiin noin peninkulma tai puolitoistakin tunnissa.

Kello seitsemän aikaan muutettiin hevosia Saint-Mihielissä. Sama käsi pisti uudinten raosta miehille maksun ajetusta kyytivälistä, ja sama ääni lausui entisen kehoituksen.

On itsestään selvää, että nuo omituiset ajoneuvot saivat täälläkin ihmiset yhtä uteliaiksi kuin Pont-à-Moussonissa, sillä illan hämärä teki ne osaltaan vieläkin kummallisemman näköisiksi.

Saint-Mihielin luona alkaa vuoristo. Sinne saavuttuaan täytyi matkustajain tyytyä ajamaan käymäjalkaa: kahdeksannespeninkulman matkaan meni puolen tuntia.

Vuoren kukkulalla kyytimiehet pysäyttivät hevoset antaakseen niiden puhaltaa, ja kääseissä istuvat saivat silloin syrjään vetämäinsä nahkauudinten välistä katsella sangen laajaa maisemaa, jota jo illan nousevat usvat alkoivat verhota.

Ilma oli ollut kello kolmeen saakka kirkas ja lämmin, mutta tuli nyt illansuussa painostavaksi. Etelästä päin nousi valkea pilvi, joka näytti ajavan ajoneuvoja oikein vasiten takaa ja uhkasi saada ne kiinni ennenkuin oli päästy Bar-le-Duciin, jonne kyytimiehet ehdottivat joka tapauksessa pysähdyttäväksi yötä viettämään.

Tie kulki vuoren ja äkkijyrkän rinteen välissä, laskeutuen laaksoa kohti, jonka pohjalla näkyi kiemurteleva Maas-joki, ja vieru oli neljännespeninkulman matkan niin jyrkkä, että olisi ollut vaarallista ajaa sitä alas muutoin kuin käyden. Tätä varovaisuutta kyytimiehet noudattivatkin lähtiessään jälleen liikkeelle.