Iso pilvi läheni yhä, ja raskaana viistäessään maanpintaa se nieli kaikki maasta kohoavat usvat, siten yhäti laajeten; synkän valkeana näytti se työntävän tieltään kaikki muut sinertävät hattarat, jotka koettivat asettua tuulen alle niinkuin sotalaivat meritaistelussa.
Pian tuo pilvenlonka, joka levisi taivaalle nopeasti kuin nouseva vuoksivesi, ehkäisi auringon viimeiset säteetkin näkymästä. Harmaa ja himmeä heijastus nyt vain pilkki vaivaloisesti sen läpi maan päälle, ja puitten lehdet, jotka vapisivat pienimmänkään tuulenhenkäyksen tuntumatta, saivat tuon tumman värin, johon ne pukeutuvat ensimmäisinä hämärän hetkinä auringon laskun jälkeen.
Yhtäkkiä viilsi salama pilvenlonkaa, taivas jakautui tulikieluiksi, ja ihmisten kauhistunut katse sai nyt nähdä aina taivaan avaruuden mittaamattomiin syvyyksiin, jotka hulmusivat liekeissä kuin helvetti. Samassa iski ukonvaaja lentäen puulta puulle tienvarressa olevan metsän laidasta toiseen, täristi itse tannertakin ja kiihdytti suuren pilven kiitämään hurjistuneen hevosen lailla. Ajoneuvot vierivät yhä vaan eteenpäin ja suitsuttivat savutorvestaan savua, ainoastaan se erona, että ennen oli savu ollut musta, mutta nyt se tuli ohueksi ja opaalin-kelmeäksi.
Tällävälin taivas synkkeni aivan kuin sysäyksittäin. Silloin ajoneuvojen kattoräppänä alkoi hohtaa kirkkaanpunaista valoa ja jäikin valaistuksi. Huomattavastikin varustautui tuon liikkuvan kammion matkustaja ulkonaisista tapauksista mitään välittämättä yön pimeyttä vastaan, ettei se olisi estänyt hänen työskentelyään.
Ajoneuvot olivat vuoren laella eivätkä olleet juuri alottaneet matkaansa alaspäin, kun uusi ukonisku, entistä ankarampi ja metalliäänelle rämähtävämpi, päästi sateen pilvistä purkautumaan. Se tuli ensin suurina pisaroina, mutta pian se lankesi rankkana ja sakeana kuin taivaasta olisi singottu alas nuolikuuro.
Kyytimiehet näyttivät neuvottelevan keskenään; ajopelit pysähtyivät.
— Mitä nyt? — kysyi entinen ääni kääseistä, mutta tälläkertaa oivallisella ranskankielellä, — mitä hiittä nyt seistään?
— Neuvotellaan tässä, voimmeko ajaa enää, — vastasivat kyytimiehet.
— Minun mielestäni on se asia minun eikä teidän ratkaistava, — vastasi ääni. — Ajakaa.
Ja tuossa äänessä oli niin luja ja ehdottomasti käskevä sävy, että kyytimiehet tottelivat, ja ajoneuvot alkoivat kieriä vuorenrinnettä alamäkeen.