— Niin, pitkin Pariisin katuja, jalkaisin kuin muutkin kuolevaiset. Siiriä vain ero, että hän tepsutti kovempaa vauhtia kuin muut, sillä väitettiin, että hän oli sievä, ja hän pelkäsi, että se sievyys veisi hänet ikäviin seikkailuihin.
— Tuo tyttönen oli siis oikea Lucretia? — kysäisi kuningas.
— Teidän Majesteettinne tietää, että vuodesta… en tiedä oikein, milloin Rooman perustamisen jälkeen… ei ole enää ollut sellaisia?
— Ah, kreivitär, olette tainnut ruveta oikein oppineeksi?
— En, sillä jos olisin oppinut, olisin sanonut vuosiluvun, tosin väärin, mutta joka tapauksessa olisin sen sanonut.
— Totta kyllä, — myönsi kuningas; — jatkakaa.
— Hän tepsutti yhtä mittaa, ja kerran, kun hän sillä tavalla riensi Tuileries-palatsin puistossa, huomasi hän yhtäkkiä, että häntä seurattiin.
— Ai hitto, — sanoi kuningas, — silloin hän pysähtyi.
— Voi, miten teillä on huono ajatus naisista, sire. Huomaa kyllä, että te ette ole tuntenut muita kuin markiisittaria ja herttuattaria…
— Ja prinsessoja, eikö niin?