— Ja haavoittunut, — lisäsi kuningas surkeammalla äänellä.
— Mutta mistä siellä riita syntyi? — kysyi poliisipäällikkö, joka koetti yhä saada selvää totuudesta, vaikka sitä salattiin häneltä kaikenlaisilla luikerteluilla.
— Aivan turhasta asiasta, monsieur, kyytihevosista, joita ei tahdottu antaa varakreiville, vaikka hänellä oli kiire saattaa minut kälyni luo, sillä minä olin luvannut joutua tänne tänä aamuna.
— Ah, mutta tämä huutaa suorastaan kostoa, eikö niin, Sartines? — sanoi kuningas.
— Niin nähtävästi, sire, — vastasi poliisipäällikkö, — ja minä otan asiasta selon. Päällekarkaajan nimi, madame? Olkaa hyvä ja sanokaa se ja samoin hänen arvonsa ja ammattinsa.
— Hänen ammattinsa? Hän oli sotilas, upseeri dauphinen santarmirykmentistä, mikäli luulen. Ja hänen nimensä jälleen oli jokin Baverney, Faverney, Taverney, niin, nyt sen muistan: se oli Taverney.
— Madame, — sanoi Sartines, — hän makaa ensi yön Bastiljissa.
— Oh, eipä suinkaan, — vastasi kreivitär, joka oli tähän saakka ollut ylen diplomaattisesti vaiti; — ei, eipä suinkaan!
— Mitä kummaa, eikö suinkaan? — kysyi kuningas. — Ja miksikä ei tuota lurjusta vangittaisi, pyydän kysyä? Tiedättehän, että minä en voi kärsiä sotilasherroja.
— Ja minä, sire, — toisti kreivitär yhtä vakuuttavasti kuin äskenkin, — minä sanon, ettei tuolle miehelle, joka karkasi Dubarryn kimppuun, tehdä suorastaan mitään.