— Eikö ole oikein rangasta sitä, joka on tehnyt rikoksen, nimittäin tuota hra de Taverneytä?
— Kyllä, se on oikein, mutta se ei olekaan enempää kuin oikein. Sen, mitä nyt puolestani teette, tekisitte minkä Saint-Honoré-kadun kaupustelijan hyväksi tahansa, jos jokin sotamies olisi antanut hänelle teatterissa selkään. Minä sanon teille jo etukäteen, että minua ei kohdella niinkuin kaikkia muita. Jos ette tee enempää niiden puolesta, joita rakastatte, kuin aivan teihin kuulumattomain, niin pidänpä enemmän juuri viimemainittujen halvasta ja hiljaisesta elämästä. Sillä heillä ei ainakaan ole vihamiehiä, jotka tahtovat heidät murhata.
— Oh, kreivitär, kreivitär! — sanoi Ludvig XV apeilla mielin; — minä nousin tänä aamuna ylös niin iloisena, onnellisena, tyytyväisenä, ja nyt te turmelette koko kauniin aamuni!
— Onpa sekin rakastettavaa, tosiaan! Minulle tämä on kai sitten varsin kaunis aamu, minulle, jolta murhataan sukulaiset?
Vaikka kuninkaan ympärillä pauhaava myrsky jo peloitti häntä, ei hän voinut olla hymyilemättä sanalle murhataan! Kreivitär nousi ylös vimmoissaan.
— Ah, näinkö te otatte osaa suruuni? — sanoi hän.
— No, no, älkäähän kiivastuko.
— Mutta minä tahdon kiivastua!
— Siinä teette väärin; sillä te olette niin hurmaava hymyillessänne, mutta suuttumus rumentaa teitä.
— Mitä minä siitä välitän? Mitä hyötyä minun on olla kaunis, kun kauneuteni ei pelasta minua siitä, että minut uhrataan törkeille juonille?