Kreivitär nousi ylös ja tarkasti syrjäsilmällä, minkä vaikutuksen tämä tekisi kuninkaaseen.
Ludvig XV huokaisi väsymyksen henkäyksen, joka merkitsi: "Minulla on täällä kauhean ikävää."
Chon aavisti huokauksen sisällön ja näki, että hänen kälylleen oli vaarallista enää jatkaa kinastusta.
Hän pysäytti siis kälynsä ottaen häntä liepeestä kiinni ja meni kuninkaan eteen:
— Sire, — sanoi hän, — rakkaus tuota varakreiviä kohtaan on saanut kälyni liian pitkälle… Minunhan vika on ja minun täytyy se myöskin korjata… Minä asetun nyt teidän Majesteettinne kaikkein halvimpain alamaisten joukkoon: pyydän teiltä ainoastaan oikeutta veljelleni. Minä en syytä ketään: kuninkaan selvänäköisyys on huomaava, kuka on rikollinen.
— Oh, muutahan en toivokaan kuin oikeutta! Mutta oikeuden on oltava myöskin oikeudenmukaista. Jos joku ei tehnyt jotain rikosta, ei sitä saa myöskään panna hänen syykseen. Jos hän on sen tehnyt, on häntä rangaistava.
Ja Ludvig XV katseli näitä sanoja lausuessaan kreivittäreen, koettaen saada vielä edes rippeet tuosta iloisesta aamusta, jota hän oli haaveillut ja joka muuttui hänelle näin surulliseksi.
Kreivitär oli niin kiltti, että sääli kuningasta, jolla, jouten kun eleli, oli aina ikävä kaikkialla paitsi hänen seurassaan.
Kreivitär kääntyi siis puolittain takaisin. Hän oli jo näet alkanut mennä ovelle.
— Ja mitä muuta minäkään pyydän? — virkkoi hän suloisen alistuvaisena. — Mutta älköön ylönkatsota myöskään minun epäilyksiäni, jos lausun ne ilmi.