Näihin sanoihin, jotka huudettiin muuatta pukuhuonetta järjestelevälle kamarineitsyelle ja jotka kuuluivat hyvin etuhuoneeseen, — sillä ovi sattui juuri olemaan auki de Chouseulin luo lähetetyn lakeijan poistuessa kreivittären kamarista, — vastasi käheä ja sorahtava ääni:
— Kreivittären apina olen kai minä; minä tulen, minä kiiruhdan, tässä minä olen.
Ja sisään pujahti pieni kyssäselkäinen mies, mutta ylen hienossa ja loistavassa puvussa.
— Herttua de Tresmes! — huudahti kreivitär kärsimättömästi. —
Mutta enhän teitä kutsuttanut sisään, herttua.
— Te vaaditte apinaanne, — vastasi herttua kumartaen kuninkaalle, kreivittärelle ja hra de Sartines'lle; — ja kun minä en tuolla hovimiehissä nähnyt ketään itseäni rumempaa, niin minä juoksin sisään.
Ja herttua nauroi ja näytti silloin niin pitkät hampaat, ettei kreivitärkään voinut olla nauramatta.
— Saanko jäädä? — kysyi sitten herttua, kuten se toivomus olisi ollut hänen elämänsä kunnianhimoisin unelma.
— Kysykää kuninkaalta, hän täällä määrää, monsieur. Herttua kääntyi rukoilevin silmin kuninkaan puoleen.
— Jääkää vaan, herttua, jääkää, — myönsi kuningas ihastuksissaan, että sai ympärilleen jotain huvia.
Samassa avasi palvelusvuorolla oleva kamarijunkkari oven.