Mutta viimein hän väsyi odottamaan tai paremminkin ajattelemaan tuota asiaansa ja alkoi nyt katsella kelloja, joilla sali oli koristettu, yhtä toisensa jälkeen. Ja kuten Kaarle V hänkin huviksensa tarkkasi ajan eroavaisuutta, jota täydellisesti mallikelpoiset kellot kuitenkin aina noudattavat, omituinen, mutta pätevä todistus kaikkien aineellisten seikkain erilaisuudesta, olivatpa ne sitten ihmiskäden tai jonkin muun järjestämät.
Piankin pysähtyi hän erään suuren kellon eteen, joka on kauempana salin takaseinustalla, samalla paikalla, missä se seisoo vielä nytkin, ja jonka taidokas koneisto näyttää päivät, kuukaudet, vuodet, kuunvaiheet, planeettien kierron, lyhyesti sanoen: kaikki seikat, joita eräs toinenkin vielä hämmästyttävämpi kone tarvitsee tietoon, nimittäin ihminen, sinä aikana, jolloin hänen elämänsä käy lakkaamatta kuolemaa kohti.
Dauphin katseli taiteenharrastajan tavoin tätä kelloa, joka oli aina ollut hänen ihailunsa esine. Ja nyt kallistui hän vuorotellen oikealle ja vuorotellen vasemmalle, tähystellen milloin mitäkin pyörää, jonka hampaat olivat hienot kuin neula ja joka otti niillä kiinni toisesta, vieläkin hienommasta rattaasta.
Ja kun hän oli katsellut kelloa sivulta, ryhtyi hän jälleen katselemaan sitä edestäpäin ja seurasi silmillään sen sekuntiviisarin nopeaa liikuntaa, kun se hypähteli numerokehässään kuin mikä vesihämähäkki, jollaisia näkee lammikoissa ja puroissa ja jotka ponnahtelevat pitkin jaloin veden kalvolla, edes värähyttämättä kosteaa kristallia, jota myöten ne lakkaamatta hiihtelevät.
Tästä katselusta ei ollut pitkälti muistamaan myöskin ajan kulumista. Dauphinin mieleen johtui nyt, että hän oli odottanut jo montakin sekuntia. Kuitenkin on totta, että hän oli antanut mennä niitä paljon hukkaan jo ennenkuin tohti edes lähettää kuninkaalle sanaa, että hän odotti täällä.
Yhtäkkiä pysähtyi viisari, jota nuori prinssi oli katsellut.
Ja samassa lakkasivat vaskirattaat kuin lumouksella tasaisesta ja lasketusta pyörinnästään, teräsnavat pysähtyivät rubiinisyvennyksissään ja syvä hiljaisuus vallitsi nyt tuossa koneistossa, jossa vielä äsken oli käynyt monenlainen liike ja naputus.
Ei sysäyksiä enää, ei heilurinliikettä, ei helähtäviä naksauksia, ei viisarien eikä rattaiden kiertoa.
Olikohan jokin tomunhieno hiekkajyvä joutunut jonkun rattaan hampaitten väliin? Vai oliko tuon ihmeellisen koneiston haltia hyvin yksinkertaisesti väsynyt ja lepäsi nyt iänikuisesta työstään?
Kun dauphin huomasi moisen äkillisen kuoleutumisen, moisen aivohalvauksen, joka heti tappoi, niin hän unohti, mitä varten hän oli tullut tänne ja kuinka kauan hän oli jo odottanut. Hän unohti ennen kaikkea, ettei tunteja pudottele iäisyyteen suinkaan mikään helähtelevän heilurin lyönti tai ettei niitä voi ajan kaltevalla pinnalla pysäyttää minkään metallikappaleen hetkellinen seisattuminen, vaan että ne on merkitty siihen ikuiseen kelloon, joka on ollut ennen kuin maailma luotiin ja joka tulee pysymään sittenkin kuin se on kadonnut, nimittäin siihen kelloon, jonka numerot Kaikkivaltiaan ikuinen ja katoamaton käsi on piirtänyt.