Niin ollen ryhtyi dauphin availemaan sen temppelin lasisia ovia, jossa mainitsemamme haltia nukkui. Ja hän pisti päänsä kellon sisään tutkiakseen sitä lähemmin.
Mutta suuri heiluri tuli heti haitaksi hänen tarkastelulleen.
Silloin pisti hän taitavasti notkeat sormensa kupariaukosta sisään ja irroitti heilurin paikaltaan.
Se ei vielä riittänyt, sillä turhaan tirkisteli dauphin kelloa kaikkialta; herpaannuksen syy jäi hänen silmilleen yhä näkymättömäksi.
Silloin prinssi ajatteli, että linnan kelloseppä oli unohtanut vetää kellon ja että se oli siis pysähtynyt varsin luonnollisesta syystä. Hän otti niin ollen naulasta kellonavaimen ja alkoi vetää kelloa tottuneen koko taidolla. Mutta kun hän oli kääntänyt avainta kolme kertaa, täytyi hänen keskeyttää yrityksensä, mikä seikka todisti, että koneistolle oli tullut jokin tuntematon haitta. Vaikka jousi oli vireessä, ei se kuitenkaan tehnyt tehtäväänsä.
Dauphin otti taskustaan pienen veitsen, jossa oli kilpikonnanluusta tehty pää ja teräksinen terä, ja veitsen kärjellä hän sysäsi nyt erästä ratasta liikkeeseen. Rattaat kirskuivat puolen sekuntia, mutta sitten ne pysähtyivät jälleen.
Kello näytti olevan todellakin epäkunnossa.
Silloin alkoi Ludvig irroitella veitsensä kärjellä paikoiltaan useita osia kellosta ja asetti niiden kiinnitysruuvit huolellisesti eräälle pöydälle.
Sitten hän innostui ja eritteli yhä edelleen koko tuota monimutkaista konetta ja tutki sen kaikkein salatuimpiin ja kätketyimpiin nurkkiinsa saakka.
Yhtäkkiä hän huudahti ilosta. Hän oli keksinyt, että eräs puristusruuvi oli hiukan höltynyt kierreuurroissaan ja päästänyt irti erään vieterin sekä siten pysäyttänyt vauhtipyörän.