— Monsieur taisi sinulle puhua? — virkkoi toinen kyytimies, sillä hän oli kuullut hopeisen helinän, jonka nuo neljä isoa kolikkoa olivat alas soluessaan saaneet aikaan, eikä hän tahtonut olla syrjässä keskustelusta, joka kuulosti niin lupaavalta.
— Niin, hän tahtoo mentäväksi vaan eteenpäin.
— Onko teillä sitten mitään sitä toivomusta vastaan, ystäväni? — kysyi matkustaja säveällä, mutta lujalla äänellä, josta saattoi ymmärtää, ettei hän tässä asiassa suvainnut vastaväitteitä.
— Ei, monsieur, ei minulla, vaan hevosilla; katsokaa, ne eivät tahdo kulkea.
— Ja mitä varten teillä on kannukset? — kysyi matkustaja.
— Niin, vaikka minä upottaisin kannukset niiden sisälmyksiin, ne eivät liiku askeltakaan enää; horna minut periköön, jos…
Kyytimies ei ennättänyt lopettaa herjaustaan: salama, jota seurasi hirvittävä jylinä, keskeytti hänen puheensa.
— Tämä ei ole kristityn ilmaa, — virkkoi mies-parka. — Voi, katsokaa nyt, monsieur… nyt vaunut kulkevat aivan itsestään; viiden minuutin päästä ne menevät nopeammin kuin tahdomme. Herra Jumala, nythän me hyrräämme alas väkisin!
Ja raskaat vaunut tosiaankin painoivat niin hevosten takalistoa, etteivät ne voineet pitää vastaan, kun niiden jalat eivät enää pystyneet maahan. Ajoneuvot alkoivat pyöriä yhä kovempaa vauhtia, jonka painon monistuva lisäys muutti pian huimaksi kiitämiseksi.
Hevoset hurjistuivat kivusta, ja ajoneuvot lensivät kuin nuoli hämyistä vuoren kuvetta alas, samalla painuen selvästikin sivulle jyrkänteen reunaa kohti.