Tällä kertaa ei ajoneuvoista ainoastaan kuulunut ääni, vaan niistä pistäytyi jo esiin matkustajan pääkin.
— Nahjus, — huusi hän, — sinähän tapat meidät! Käännä vasemmalle, kuuletko, vasemmalle!
— Hyvä sanoa, monsieur, mutta kunhan olisitte itse tässä, — vastasi kauhistunut kyytimies koettaen turhaan kiskoa ohjaksista ja saada hevoset jälleen valtaansa.
— Josef! — huusi nyt vuorostaan naisen ääni, jonka kuulemme ensi kertaa; — Josef, auta, auta! Voi, pyhä madonna!
Vaara olikin esillä tuossa paikassa, kauheana, kuvaamattomana, ja saattoi oikeuttaa tämän vetoamisen, jumalanäitiin. Ajoneuvot kiitivät oman painonsa vetäminä ja minkään varman käden niitä ohjaamatta yhä kuilua kohti, ja yksi hevosista näytti jo aivan riippuvan jyrkänteen päällä: pari pyörän kiepausta vielä, ja hevoset, ajoneuvot, kyytimiehet, kaikki olisivat syöksyneet syvyyteen ja tuhoutuneet. Mutta silloin ponnahti matkustava herra kääseistä aisalle, tempaisi kyytimiehen takinkauluksesta ja housunvyötäryksistä ylös ja heitti hänet niinkuin lapsen kymmenen askeleen päähän, keikahti hänen paikalleen satulaan, vetäisi ohjakset suoriksi ja huusi hirvittävällä äänellä toiselle ajajalle:
— Vasemmalle, vintiö, vasemmalle, tai ammun kuulan kalloosi!
Sen käskyn vaikutus oli ihmeellinen. Kahta etuhevosta ohjaava kyytimies teki kovaonnisen kumppaninsa kiljaisun kannustamana yli-inhimillisen ponnistuksen ja sai ajoneuvot käännetyksi sekä matkustajan tehokkaalla avulla palautetuksi keskelle tietä. Siellä ne alkoivat jälleen vieriä eteenpäin, kiitäen ja jyristen kuin ukkonen, jota vastaan ne täyttivät taistelevan. — Täyttä laukkaa, — huusi matkustaja, — täyttä laukkaa! Jos väsyt, niin sotkeudut alle hevosinesi.
Kyytimies ymmärsi, että tämä ei ollut joutava uhkaus, ja hänen tarmonsa kasvoi kaksinkertaiseksi. Ajoneuvot jatkoivat nyt alaskiitämistään hirvittävällä nopeudella. Jos kuka olisi nähnyt niiden kulkevan yön pimeydessä kumeasti jyristen ja säkeniä savutorvestaan suitsuttaen ja kuullut tukahtuneita ääniä sisältä, olisi hän varmaan luullut niitä joiksikin hornan vaunuiksi, joita aavehevoset vetivät ja hirmumyrsky ajoi takaa.
Mutta matkustajat olivat välttäneet tämän vaaran ainoastaan joutuakseen toiseen. Laakson yli vyöryvällä ukkospilvellä oli siivet, ja se kiiti eteenpäin yhtä nopeasti kuin hevosetkin. Tuon tuostakin kohotti matkustaja päätään; sen teki hän varsinkin silloin, kun salama viilsi pilvenlonkaa, ja sen valossa saattoi nyt huomata hänen kasvoillaan levottomuuden ilmeen, jota hän ei koettanutkaan salata, koska täällä ei ollut ketään sitä näkemässä paitsi Jumala. Yhtäkkiä, juuri kun ajoneuvot tulivat rinteen juurelle ja jatkoivat vauhtinsa voimalla vielä kiitämistään pitkin tasaista maata, sai äkillinen ilman järkähdys aikaan kahden valtavan sähkökokoumuksen yhtymisen, pilvenlonka repesi halki hirvittävällä räiskeellä ja purki sisästään yhtaikaa salaman ja ukkosenjyrinän. Hevoset ympäröi liekki, joka oli ensin punansinertävä ja sitten vihreä sekä viimein valkea; takimainen pari kavahti pystyyn ja huitoi etujaloillaan tulikiveltä löyhkävää ilmaa; etumaiset suistuivat maahan niinkuin se olisi luisunut niiden jalkain alta. Mutta se niistä, jolla kyytimies ratsasti, ponnahti melkein heti jälleen jaloilleen, ja tuntiessaan tempauksen katkaisseen vetohihnat se karkasi vieden miehen mukanaan ja katosi pimeyden helmaan. Ajoneuvot pyörivät eteenpäin vielä kymmenkunnan askelta ja pysähtyivät sitten äkkiä, töytäden toisen, ukkosen tappaman hevosen ruumiiseen.
Koko tätä kohtausta oli kääseissä istuva nainen säestänyt sydäntävihlovin hätähuudoin.