Syntyi omituinen sekaannuksen tuokio, jolloin ainoakaan matkustajista ei tiennyt, oliko hän elävä tai kuollut. Itse matkustava herrakin tunnusteli ruumistaan varmistuaksensa.
Hänelle ei ollut tapahtunut mitään; mutta hänen naisensa oli pyörtynyt.
Vaikka matkustaja saattoikin aavistaa, miten ajoneuvojen etuosastossa oli käynyt, sillä kääseistä kajahtelevia huutoja oli nyt seurannut syvin hiljaisuus, ei hänen ensimmäisenä huolenaan kuitenkaan ollut taintunut nainen.
Heti maahan päästessään hän päinvastoin juoksi vaunujen takaosaston luo.
Siellä oli tuo kaunis arabialainen hevonen, josta olemme puhuneet, hirmustuneena ja jäykkänä, harja pörhössä, jokainen jouhi pystyssä niinkuin kukin niistä olisi elänyt. Rajusti kiskoen juoksuköyttänsä oli ylpeä eläin tärisyttänyt ovea, jonka ripaan se oli sidottu; turhaan ponnisteltuaan kytkyimensä katkaisemiseksi se oli jäänyt paikalleen seisomaan, silmät tuijottavina ja suu vaahdossa, myrskyn kauhun lumoamana, ja kun isäntä tapansa mukaan viheltäen laski hyväilevästi kätensä lautasille, niin se hypähti ja päästi hirnahduksen ikäänkuin se ei olisi häntä tuntenut.
— Taas se hevosen paholainen! — kuului nyt ärtyisä ääni ajoneuvojen sisästä; — kirottu elukka huojuttelee muuriani!
Sitten yltyi sama ääni huutamaan kärsimättömästi ja uhkaavasti arabiankielellä:
— Nhe gullak hogud shaked haffrit![22]
— Älkää suuttuko Djeridille, mestari, — vastasi hänelle matkustaja päästäen hevosen irti ja sitoen sen ajoneuvojen takapyörään; — sitä näet peloittaa, ja peljästyä saattaa tosiaan vähemmästäkin.
Ja näin sanoen avasi matkustaja vaunujen oven, laski astuinlaudan ja meni sisälle, sulkien oven mennessään.