2.
Althotas.
Matkustajamme oli nyt vanhuksen edessä, jolla oli harmaat silmät, koukkuinen nenä ja vapisevat, mutta toimeliaat kädet, kun hän tilavaan nojatuoliin kuopattuna paraikaa selaili oikealla kädellään vankkaa pergamentti-käsikirjoitusta nimeltä La Chiave del Gabinetto ja piti vasemmassa kädessään hopeista kuorinkauhaa.
Tuo vanhuksen asento ja askarrus, nuo jäykkäryppyiset kasvot, joissa ainoastaan silmät ja suu näyttivät eläviltä, yleensä kaikki hänessä, mikä lukijasta varmasti on outoa, oli kuitenkin tälle muukalaisellemme sangen tavallista, sillä hän ei edes luonut silmäystä ympärilleen, vaikka tämä ajoneuvojen osasto kyllä ansaitsi huomiota.
Osaston kolme muuria — muistamme vanhuksen siten puhuneen ajoneuvojen seinistä — olivat täynnänsä laudakoita ja ne jälleen täynnä kirjoja, ja noiden muurien keskellä oli tuo nojatuoli, kammion eriskummaisen asukkaan ainainen ja ainoa istuin. Vanhuksen käytettäväksi oli kirjain yläpuolelle kiinnitetty seiniin vielä reikähyllyjä, joissa voitiin pitää melkoinen määrä pieniä pulloja, purkkeja ja lasirasioita, puisiin koteloihin suljettuina niinkuin laivassa suojellaan pöytäposliineja ja laseja. Jokaisen näistä rasioista ja koteloista saattoi vanhus itse tavoittaa käteensä lykkäämällä nojatuoliaan paikasta toiseen; pyrkimäänsä paikkaan saavuttuaan hän kohotti tai laski istuintaan sen sivuilla olevan vivun avulla, jota hän käänsi omin käsin, niinkuin hän muutenkin näytti tottuneen joka asiassa itse palvelemaan itseään.
Kamari, — jos sen nimen annamme tälle osastolle — oli kahdeksan jalkaa pitkä, kuutta leveä ja kuutta korkea. Ovea vastapäätä, lähellä neljättä seinää, joka oli tyhjä, sillä siitä päästiin ulos ja sisälle, oli paitsi lasipulloja ja tislaimia pieni sulatusuuni katoksineen, pajapalkeineen ja ahjoineen. Tästä uunista juuri läksi tuo salaperäinen savu, jonka me olemme nähneet nousevan vaunujen kattotorvesta, sillä vanhus paraillaan kuumensi siinä sulatuspannua ja keitti jotain sekotusta. Siitä siis aiheutui sankka haiku, joka oli kaikkien kulkijain, nuorten ja vanhain, miesten ja naisten herkeämättömän kummastuksen ja uteliaisuuden syynä, olivat he miltä maankulmalta tahansa kotoisin. Sitäpaitsi oli pikkupullojen, rasiain, kirjain ja paperikotelojen joukossa, joita oli hajallaan permannollakin maalauksellisessa epäjärjestyksessä, pieniä vaskisia nipistimiä, hiiliä erilaisissa nesteissä kellumassa ja maljakko puolillaan vettä. Laipiosta riippui rihmassa kasvitukkuja, joista toiset näyttivät äsken kootuilta, toiset ehkäpä sata vuotta sitten.
Kamarin täytti voimakas haju, jota olisi jossakin vähemmän eriskummaisessa laboratoriossa kutsuttu parfyymiksi.
Juuri matkustajamme tullessa sisään vanhus lykkäsi nojatuoliaan ihmeellisen taitavasti ja nopeasti uuteen paikkaan; hän siirtyi siten sulatusuunin ääreen ja alkoi kuoria syvää kunnioitusta lähenevällä huolella keitostaan.
Sisääntulijan huomaaminen häiritsi häntä toimessaan; hän veti oikealla kädellään alemmaksi otsalleen samettisen myssynsä, joka oli muinoin ollut musta ja verhosi hänen päätänsä aina korvien alapuolelle saakka. Myssyn reunain alta pilkisti näkyviin muutamia hapsia harvenneesta tukasta, hohtavia niinkuin hopeiset rihmat. Sitten kiskoi hän hämmästyttävän tottuneesti nojatuolinsa pyöräin alta pois pitkän silkkimekkonsa liepeet; tämän viitan oli kymmenvuotinen käyttö muuttanut suorastaan ryysyiksi, joilla ei ollut enää väriä, ei muotoa eikä olletikaan kestävyyttä.
Vanhus tuntui olevan sangen pahalla tuulella ja nurisi kuoriessaan keitostansa ja kohottaessaan viittansa lievettä: