— Se pelkää, kirottu eläin; ja mitä, kysynpä sinulta? Se tempoi oveani, täristi liettäni ja kaatoi neljänneksen eliksiiriäni tuleen. Akharat, Jumalan nimessä, heitä tuo eläin ensimmäiseen erämaahan, jonka läpi matkaamme.
Matkustaja hymyili.
— Ensinnäkin, mestari, — vastasi hän, — me emme matkaa enää erämaiden läpi, sillä me olemme nyt Ranskassa. Ja toiseksi minä en saata heittää sillä tavoin hevosta, joka maksaa hyvinkin tuhannen louisdoria tai jolle paremminkin ei ole hintaa, koska se on Al-Borakin rotua.
— Tuhat louisdoria, tuhat louisdoria! Minulta saat milloin tahansa nuo tuhat louisdoria tai muuta niiden arvoista. Minulle se maksaa jo yli miljoonan, tuo hevosesi, puhumattakaan elämänpäivistä, jotka se minulta riistää.
— No mitä Djerid-parka nyt vielä on tehnyt? Sanokaahan.
— Mitä se on tehnyt? Se on tehnyt sitä, että muutaman minuutin päästä olisi eliksiirini jo kiehunut ainoankaan pisaran pääsemättä läikähtämään. Sitä menetelmää ei tosin neuvo Zoroaster eikä Paracelsus, mutta Borri suosittelee sitä nimenomaan.
— No, hyvä mestari, odottakaa joku sekunti, ja eliksiiri kiehuu uudestaan.
— Vai niin, kyllä kai kiehuu. Kuule, Akharat, on aivan kuin kirous, että tuleni sammuu; ties mitä tippuukaan savutorvesta.
— Minä sen kyllä tiedän, — sanoi vanhuksen opetuslapsi nauraen, — sieltä tippuu vettä.
— Kuinka, vettä? Vai vettä! Kas niin, siis meni eliksiirini taas hukkaan! Taas saan alottaa sen työn alusta. Niinkuin minulla olisi aikaa liiemmältä! Hyvä Jumala, — huudahti oppinut vanhus ja kohotti kätensä epätoivoissaan taivasta kohti, — vettä, vettä! Mutta mitä vettä, kysynpä sinulta, Akharat?