— Taivaan puhdasta vettä, mestari. Sataa kaatamalla, ettekö sitä ole huomannut?
— Huomaanko minä mitään silloin kun olen työssä? Vettä!… Niin on siis asia… Kuulepas, Akharat, se on sietämätöntä, kautta sielu-raukkani! Kuule nyt, kuusi kuukautta minä olen pyytänyt sinulta suojahattua savutorveeni… Kuusi kuukauttako… mitä sanonkaan? Kokonaisen vuoden! Mutta sinä, sinä et muista asiaa… vaikka sinulla ei ole muutakaan tekemistä, sinulla, joka olet nuori. Ja miten käykään sinun huolimattomuutesi tähden?… Käypä niin, että tämän päivän sade, huominen tuuli sotkevat kaikki laskelmani ja hävittävät kaikki työni tulokset. Minun, jolla on kiire, kautta Jupiterin! Sinä tiedät hyvin, että aikani täyttyy, ja jos minä en ole valmis sinä päivänä, jos minä en ole keksinyt elämän-eliksiiriäni, niin mennyttä olet, oppinut ja viisas Althotas! Sadas vuoteni alkaa heinäkuun kolmantenatoista, täsmälleen kello yksitoista illalla, ja ennen sitä hetkeä täytyy eliksiirini olla aivan valmis.
— Mutta sehän valmistuukin aika vauhtia, mikäli näen, rakas mestari, — vastasi Akharat.
— Totta kyllä, minä olen jo kokeeksi juonut sitä. Vasen käsivarteni, joka oli melkein halvattu, on saanut takaisin kaiken joustavuutensa. Ja sitäpaitsi minä säästän nyt koko sen ajan, jonka ennen käytin aterioimiseen, koska minun ei enää tarvitse syödä muuta kuin joka kolmas tai neljäs päivä, ja koska lusikallinen eliksiiriäni pitää minut täydellisesti yllä, vaikka se vielä onkin niin epätyydyttävää. Oi, kun ajattelen, että minä en luultavasti tarvitsisi enää muuta kuin yhden ainoan yrtin tai siitä yhden ainoan lehden, niin saisin eliksiirini täydelliseksi! Että me ehkä olemme kulkeneet jo sata kertaa, viisi sataa kertaa, tuhannen kertaa, aivan tuon kasvin vieritse, ja että hevosemme ovat ehkä sitä tallanneet, vaunujemme pyörät sitä ruhjoneet, Akharat! Tuon kasvin, josta jo Plinius puhuu ja jota tiedemiehet eivät ole sittemmin löytäneet tai tunteneet, sillä mikään ei katoa! Kuule, sinun täytyy kysyä joskus sen nimeä Lorenzalta, kun hän makaa häiriötilassa, eikö niin?
— Kyllä mestari, olkaa huoletta, minä kysyn.
— Ja sillä välin, — jatkoi vanhus ja huokaisi syvään, — taas epäonnistui eliksiirini kerran, ja minulta menee kolme kertaa viisitoista päivää päästäkseni tulokseen, johon olin jo tänään joutunut, sen tiedät. Muista se, Akharat, sinä kadotat aivan yhtä paljon kuin minä sinä päivänä, jolloin minä kadotan henkeni. Mutta mikä tuo kumu on? Kulkevatko vaunut?
— Ei, mestari, se on ukkonen.
— Ukkonen?
— Niin, — joka oli sitäpaitsi tappaa meidät, niin paljon kuin meitä tässä oli, ja minut erikoisesti; tosin minulla oli ylläni silkkipuku, joka minua suojeli.
— Kas niin, siinä se taas on! — sanoi vanhus lyöden polveensa, joka nasahti kuin kuiva luu, — mihin vaaroihin sinun lapsellisuutesi saattaa minut, Akharat! Ukkosen surmattavaksi, sähköliekin typerästi tapettavaksi, liekin, jonka minä pakoittaisin laskeutumaan sulatusuuniini ja kiehuttamaan kattilaani, jos minulla olisi aikaa. Eikö siis riitä, että joudun alttiiksi ihmisten typeryyden ja pahanilkisyyden tuottamille tapaturmille, vaan että sinun täytyy saattaa minut vielä taivaastakin tulevain vahinkojen uhriksi, tuollaisten vahinkojen, jotka ovat kaikkein helpoimmat estää?