— Oi, sire, — sanoi de Choiseul, — ansaitseeko tuo nuori mies moisen moitteen, kun hän puolustaa hänen Korkeuttaan dauphinea, teidän Majesteettinne tulevaa miniää?
Dauphin oikaisi vartaloaan ja pani käsivarret ristiin ryntäilleen.
— Minä puolestani, — sanoi hän, — tunnustan olevani kiitollinen tuolle nuorelle miehelle siitä, että hän pani henkensä alttiiksi prinsessan puolesta, joka on kahden viikon päästä vaimoni.
— Henkensä alttiiksi, henkensä alttiiksi! — änkytti kuningas, — minkä johdosta, saanko kysyä, minkä johdosta?
— Sen johdosta, — vastasi de Choiseul, — että varakreivi Jean Dubarryn päähän pisti hänen matkustaessaan nopeasti ottaa madame la dauphinen hevoset muuttopaikassa, jonne hänen Korkeuttaan juuri odotettiin. Ja tämän hän teki päästäkseen ajamaan vieläkin kiireemmin.
Kuningas puraisi huultaan ja hänen kasvonsa muuttivat väriä. Hän tunsi samain epäilysten, jotka äsken olivat johtuneet hänen mieleensä, nousevan kuin uhkaavina peikkoina eteensä.
— Se ei ole mahdollista; minä tunnen asian: te olette saanut väärät tiedot, herttua, — mutisi Ludvig voittaakseen aikaa.
— En, sire, minä en ole saanut vääriä tietoja, ja se, mitä minulla on kunnia teidän Majesteetillenne sanoa, on silkkaa totta. Niin, varakreivi Jean Dubarry on tohtinut loukata dauphinea ottamalla hevoset, jotka oli varattu hänen kuninkaalliselle Korkeudelleen. Ja hän vei hevosia, kievarinisäntää pahoinpideltyään, jo väkisin vaunujensa eteen, kunnes hra Filip de Taverney tuli hänen kuninkaallisen Korkeutensa lähettämänä paikalle. Ja huomautettuaan monta kertaa kohteliaasti ja sovinnollisesti…
— Oh, oh, — murisi kuningas.
— Huomautettuaan monta kertaa kohteliaasti ja sovinnollisesti, toistan…