— Ja minä takaan, että se on totta, — lausui dauphin.
— Tiedättekö tekin tämän? — kysyi kuningas häneltä hämmästyneenä.
— Täydellisesti, sire. Choiseul kumarsi ilosta loistaen.
— Tahtooko teidän Korkeutenne jatkaa? — kysyi hän; — hänen majesteettinsa luottaa ehkä enemmän korkean poikansa sanoihin kuin minun.
— Sire, — jatkoi dauphin näyttämättä kuitenkaan olevan siitä, että de Choiseul oli näin innokkaasti puolustanut arkkiherttuatarta, niin kiitollinen kuin ministerillä oli oikeus toivoa; — sire, minä tiesin asian ja minä tulinkin ilmoittamaan teidän Majesteetillenne, että hra de Dubarry on paitsi loukannut madame la dauphinea häiriten hänen palvelemistaan myöskin vastustanut väkivaltaisesti minun rykmenttiini kuuluvaa upseeria, joka täytti vain velvollisuutensa oikaistessaan hänen sopimatonta käytöstään.
Kuningas pudisti päätään.
— Täytyy tietää asia varmasti, aivan varmasti, — sanoi hän.
— Minä sen tiedän, sire, — vastasi dauphin, — siitä ei epäilystäkään: hra Dubarry paljasti miekkansa.
— Ensimäiseksikö? — kysyi Ludvig XV iloissaan, kun toivoi voivansa tasata kaksintaistelijaa syyllisyyden.
Dauphin punastui ja katseli ministeriin, joka kiiruhti nyt hänen avukseen huomatessaan hänen olevan ymmällä.