— Asia on kuitenkin niin, sire, — sanoi de Choiseul, — että noista kaksintaistelijoista toinen loukkasi ja toinen puolusti dauphinea.
— Niin, mutta kumpi heistä hyökkäsi? — kysyi kuningas.
— Minä tunnen Jeanin; hän on lauhkea kun lammas.
— Hyökkääjä on minun mielestäni se, joka oli väärässä, sire, — sanoi dauphin leppoisasti kuten aina.
— Se on mutkallinen asia, — vastasi Ludvig XV; — hyökkääjä se, joka oli väärässä, joka oli väärässä… Mutta jos tuo upseeri kuitenkin on ollut hävytön?
— Hävytönkö! — huudahti de Choiseul, — hävytönkö miehelle, joka tahtoi väkisin ottaa dauphinelle varustetut hevoset? Onko se mahdollista, sire?
Dauphin ei sanonut mitään, mutta kalpeni.
Ludvig XV huomasi nuo molemmat vihamielisyyden merkit.
— Kiivas, aioin minä sanoa, — oikaisi hän.
— Ja muuten teidän Majesteettinne tietää, — jatkoi de Choiseul käyttäen kuninkaan peräytymistä hyväkseen itse edetäkseen, — teidän Majesteettinne tietää hyvin, ettei uskollinen palvelija voi olla väärässä.