— Kuulkaahan, mistä te saitte tietää tämän tapahtuman, monsieur? — kysyi kuningas dauphinelta. Mutta samalla hän piti silmällä de Choiseulia, jota tämä äkillinen kysymys sekoitti niin, ettei hän kaikista ponnistuksistaan huolimatta voinut salata nolostumistaan.
— Eräästä kirjeestä, — vastasi dauphin.
— Kirjeestä, keneltä?
— Eräältä, joka ajattelee myöskin dauphinea ja josta lienee sangen merkillistä, että häntä loukataan.
— Kas niin, — huudahti kuningas, — taas salaisia kirjeitä ja juonia. Nyt taas aletaan takanani punoa liittoja ja kiusata minua niinkuin madame de Pompadourin aikana.
— Ei suinkaan, sire, — vastasi de Choiseul; — tämä on hyvin yksinkertaisesti toisen luokan majesteettirikos. Syylliselle annetaan sopiva rangaistus ja siinä kaikki.
Kuullessaan sanan rangaistus näki Ludvig XV sielussaan kreivittären nousevan raivoissaan ja Chonin suutuksissaan. Hän näki tulevan lopun kotirauhastansa, jota hän oli koko ikänsä kaivannut koskaan sitä saamatta, hän näki syttyvän sisällisen sodan, terävin kynsin ja itkusta punottavin silmin.
— Rangaistuksen, — huusi hän, — ennenkuin olen kuullustellut molempia osapuolia, ennenkuin saatan päättää, kumpi heistä on oikeassa. Valtiokeikaus, vangitsemiskäsky! Oh, teettepä minulle kauniin ehdotuksen, hyvä herttua, sekoitatte minut koreaan asiaan!
— Mutta, sire, kunnioittaako enää kukaan madame la dauphinea, ellei rangaista muille varoitukseksi henkilöä, joka on ensimäiseksi uskaltanut loukata…
— Aivan niin, — lisäsi dauphin, — ja olisihan skandaali, sire, ellei…