— En, sire, minä en puolusta kuolemanrangaistusta, senhän teidän Majesteettinne tietää, — vastasi dauphin lempeästi. — Minä tyydynkin anomaan maanpako-tuomiota.
Kuningas hätkähti.
— Maanpakoon riitelystä kievarin pihalla! Ludvig, te olette ankara ihmisystävällisistä ajatuksistanne huolimatta; mutta onhan totta, että ennenkuin olitte filantrooppi, olitte matemaatikko, ja että joku matemaatikko…
— Hänen Majesteettinsa suvaitkoon jatkaa?
— Että matemaatikko uhraisi koko maailman yhdestä pikkunumerosta!
— Sire, — vastasi dauphin, — minä en kanna hra Dubarrylle minkäänlaista persoonallista kaunaa.
— Kenelle te sitä sitten kannatte?
— Madame la dauphinen loukkaajalle.
— Sepä mainio puolison esikuva! — huudahti kuningas pilkallisesti. — Onneksi ei moista ole varsin helppo uskoa. Näen kyllä, ketä tässä tahdotaan ahdistella, ja näen ennen kaikkea, mihin minut tällaisella liioittelulla tahdotaan johtaa.
— Sire, — sanoi de Choiseul — älkää luulko, että tässä niinkään liioitellaan, sillä yleisö on tosiaankin pahastunut moisesta julkeudesta.