— Yleisö! Ahaa, taasko luotte hirviön itsellenne tai paremminkin minulle. Yleisö, kuulenko minä sen ääntä silloin, kun se sanoo minulle tuhansien häpäisy- ja pilkkakirjoittajain ja viisujen tekijäin ja juonten punojain suun kautta, että minua varastetaan, minua pidetään naurun esineenä, minut petetään? Enpäs, silloin sitä en tee. Minä annan sen puhua ja nauran sille. Tehkää niin kuin minä, pardieu! Tukkikaa korvanne, ja kun yleisönne on lakannut huutamasta, niin se on vaiti. — Kas niin, nyt minulle kumarretaan tyytymättömänä, kas niin, nyt Ludvig rupeaa happamaksi. Onpa todellakin merkillistä, ettei minua kohdella niinkuin jokaista vähäpätöisintäkin yksityishenkilöä, ettei minun anneta elää rauhassa, että aina vihataan sellaisia, joita minä rakastan, ja aina rakastetaan sitä, jota minä vihaan! Olenko minä hullu vai viisas? Olenko minä hallitsija vai enkö ole?
Dauphin otti veitsensä ja palasi kellon luo.
De Choiseul kumarsi samalla tavalla kuin ensimäisellä kerrallakin.
— Kas niin, nyt ei vastata mitään. Mutta vastatkaa edes jotain, mordieu! Tahdotteko te aivan tappaa minut harmista, milloin puhuen, milloin ollen vaiti, pikkumaisine vihoinenne ja pelkoinenne?
— En minä vihaa hra Dubarrytä, sire, — virkkoi dauphin hymyillen.
— Ja minä, sire, en häntä pelkää, — lausui de Choiseul itsetietoisesti.
— Niin, niin, te olette ilkeitä ihmisiä! — huusi kuningas muka raivostuen, vaikka hän oli ainoastaan suutuksissaan. — Te tahdotte, että minun pitäisi alentua koko Europan naurunesineeksi, että minun pitäisi tulla serkkuni Preussin kuninkaan pilkan uhriksi, että minä tosiaan toteuttaisin tuon Pétaudin[50] hovin, josta konna Voltaire kirjoittaa. Mutta en, sitä minä en tee! Ei, sitä huvia te ette minulta saa. Minulla on käsitykseni kunniastani ja minä suojelen sitä niinkuin taidan.
— Sire, — virkkoi dauphin uupumattoman lempeästi, kuten aina, mutta myöskin sitkeänä kuten aina, — pyydän teidän Majesteetiltanne anteeksi, mutta tässä ei ole kysymys teidän kunniastanne, vaan madame la dauphinen loukkaamisesta.
— Monseigneur on oikeassa, sire; sana vain teidän Majesteettinne huulilta, ja kukaan ei sitä vasta yritä.
— Ja kuka sitä sitten nyt on yrittänyt? Eihän sitä ole yritettykään:
Jean on hölmö, mutta ei suinkaan paha.