— Olkoon niin, — vastasi Choiseul, — pannaan se sitte hölmöyden laskuun, sire; pyytäköön hän hra de Taverneyltä tuota hölmöyttään anteeksi.
— Johan sanoin teille, — huudahti Ludvig XV, — että koko tämä juttu ei kuulu minuun. Pyytäköön Jean anteeksi, jos tahtoo; jos ei taas tahdo, se on hänen asiansa.
— Mutta jos tapahtuma jätetään silleen, herättää se huomiota, se on minulla kunnia teidän Majesteetillenne etukäteen ilmoittaa, — muistutti de Choiseul.
— Sen parempi! — huusi kuningas. — Melutkoot niin, että korvani tulevat kuuroiksi, niin pääsen kuulemasta kaikkia teidän typeryyksiänne.
— Niin ollen, — vastasi de Choiseul järkkymättömän kylmäverisesti, — teidän Majesteettinne oikeuttaa minut julkaisemaan, että hra Dubarry on oikeassa?
— Minäkö! — huusi Ludvig XV, — minä väittäisin, että joku on oikeassa, jutussa, joka on musta kuin piki… Minut aiotaan nähtävästi saada aivan suunniltani. Oh, varokaa itseänne, herttua… ja sinä, Ludvig, säästä minua vähän, oman etusi tähden… Jätän teidät nyt miettimään, mitä olen teille sanonut, sillä minä olen väsynyt, minä olen saanut aivan tarpeekseni tästä, minä en jaksa enää. Hyvästi, messieurs, minä menen nyt tyttärieni luo ja pakenen sieltä Marly'hin. Ehkä siellä saan olla rauhassa, jollette te tule sinne perästäni.
Ja kuningas läksi menemään ovelle, mutta samassa se aukesi ja muuan hovijunkkari ilmestyi kynnykselle.
— Sire, — lausui hän, — hänen kuninkaallinen Korkeutensa Madame
Louise odottaa galleriassa lausuaksensa kuninkaalle jäähyväisensä.
— Jäähyväisensä! — huudahti Ludvig XV ymmällään, — — minne hän sitten lähtee?
— Hänen Korkeutensa sanoo saaneensa teidän Majesteetiltanne luvan muuttaa täältä pois.