— Kas niin, taas jokin kohtaus! Nyt on tuo pieni kristisisar ryhtynyt temppuilemaan. Totta totisesti, minä olen onnettomin ihminen maailmassa!
Ja kuningas poistui juoksujalkaa.
— Hänen Majesteettinsa jätti meidät vastauksetta, — sanoi herttua dauphinille: mitä päättää teidän kuninkaallinen Korkeutenne nyt tehdä?
— Ai, nyt se lyö! — huudahti nuori prinssi ja kuunteli joko todella iloissaan tai teeskennellen kellonsa helähtäviä ääniä, saatuaan sen jälleen käymään.
Ministeri rypisti kulmiaan ja vetäytyi takaperin pois Kellosalista, jonne dauphin jäi yksin.
27.
Ranskan Madame Louise.
Kuninkaan vanhin tytär odotti isäänsä suuressa galleriassa, jonka Lebrun oli koristanut maalauksilla, samassa, jossa Ludvig XIV vuonna 1683 oli ottanut vastaan Venetsian doogin ja neljä senaattoria, kun nämä olivat tulleet pyytämään armoa tasavaltansa puolesta. Tämän gallerian toisessa päässä, vastapäätä sitä ovea, josta kuningas oli astuva sisään, seisoi pari kolme seuranaista tyrmistyneen näköisinä.
Ludvig XV tuli galleriaan juuri hetkellä, jolloin etuhuoneeseen alkoi kokoontua keskustelevia ryhmiä; sillä huhu prinsessan nähtävästikin vasta tänä aamuna tehdystä päätöksestä alkoi jo palatsissa levitä.
Ranskan Madame Louise oli vartaloltaan majesteettinen ja kasvoiltaan kuninkaallisen kaunis nainen, jonka otsan kuitenkin tuntematon suru sai usein ryppyihin. Madamessa kunnioitti koko hovi hänen ankaran hyveellisyytensä vuoksi vielä tuota valtiomahtia, jota Ranskassa ei enää viiteenkymmeneen vuoteen oltu palveltu muuta kuin pelosta tai omanvoiton pyynnön tähden.